Kirja on vaarassa kuolla sukupuuttoon. Ihan totta! Lukeminen on vähentynyt huolestuttavissa määrin. Erityisen hälyttävä on tilanne nuorten ja lasten keskuudessa. Keneltä lienevät lukemattomuutensa oppineet..?

Tekniikka on haastanut perinteisen kirjan. Kehitys harppoo eteenpäin ja tarjoaa yhä vetävämpiä audiovisuaalisia elämyksiä. Pelkistä aakkosista rakentuva äänetön tietopaketti on auttamatta jäämässä jalkoihin. Samaan aikaan kun kehittyvissä maissa ponnistellaan lukutaidon saavuttamiseksi, niin vauraassa hyvinvointikulttuurissa leviää uusavuttomuus. Älylaitteilla onnistuu kaikenlainen akrobatia, mutta kirjan käsittely – ja ennen muuta siihen keskittyminen – muodostuu yhä useammalle ylivoimaiseksi. Ellet usko minua, niin suuntaa lähimpään kirjastoon. Huomaat, kuinka elokuvat, pelit ja äänikirjat ovat valtaamassa tilaa perinteiseltä kirjalta. Erityisesti asiakirjallisuus on tungettu perimmäisille hyllyille, että kasvavalle viihteen kysynnälle saadaan tilaa. Eikö sinusta ole sairasta, jos murhat ja muut rikostarinat kiinnostavat enemmän kuin vaikkapa historia ja elämänkerrat?

Kokonaan oma lukunsa on siis pysähtyä tarkastelemaan lukutottumuksia. Ehkä vaatiikin hieman rohkeutta pohtia omaa suhdettaan kirjoihin ikäänkuin ulkopuolisin silmin. Millaista lukemiseni on? Minkä tyylistä lukemistoa kulutan? Luenko oppiakseni jotakin hyödyllistä, vai tyydynkö selailemaan tarkoituksella löytääkseni meheviä juttuja tai ajatusköyhää viihdettä? Tuon taidon oppimestarina toimii paisuva somekulttuuri. Se tempaa kovin helposti joutotiedon rannattomille ulapoille.

Ja kuitenkin: tosipaikan tullen on meidän yleensä käännyttävä kirjojen puoleen. Siinä hakeutuu moni sormi suuhun. Ei löydy edes sen verran ”kirjaviisautta”, että tietäisi mistä etsinnän aloittaa. Vähänkin parempi pesti yhteiskunnassa edellyttää sentään vielä lukemisen ja kirjoittamisen taitoja. Maailman tärkeimmillä asioilla on kirjansa. Niitä ei voi korvata. Kännykän paikka ei ole koulutunnilla, mutta kirjan on.

Entä sitten, jos kirja löytyykin kännykästä? Aina silloin tällöin puhetta pitäessäni kysäisen kuulijoilta, kuinka monella on Raamattu mukana. Yhä useammin esiin nostetaan kännykkä. No – parempi niin kuin ei mitään, mutta kuitenkin minua vähän tökkii. Kun pirukin kuulemma tuntee hyvin Raamattua, niin hän on erittäin halukas istumaan vierellemme kännykän selaajaksi. Miksi siis ei voi ottaa mukaan oikein ehtää Elämän Kirjaa, jos sellainen kerran löytyy kodista pölyä keräämästä? Muslimit kutsuvat kristittyjä ”kirjan ihmisiksi”, mutta olemmeko sellaisia? Suurista näkemys-eroista huolimatta meidän on tunnustettava, että muslimit vaalivat Koraaninsa pyhyyttä monin verroin paremmin kuin me Raamattua.

On kirjoja, joiden sanoma on syytä ottaa kirjaimellisesti. Esimerkiksi yhteiskunnan suojaksi kirjoitettu laki on sellaista kannesta kanteen. Se ei ole joidenkin mielipide, vaan sitoo kaikkia. Erimieltä olevien asuinlähiötä kutsutaan vankilaksi.

Otsikon kysymyksen tarjoili Jeesus eräälle uskonoppineelle, joka lähestyi häntä muka tietämättömänä kiusaamismielessä. Jeesus löi hänen eteensä kymmenen käskyä ja nosti pöydälle elämän suurimmat kysymykset. On tutkittu asia, että kirjoitettu sana voittaa arvovallassa puhutun. Ääni vaikenee, teksti jää.

Lopuksi heitän haasteen. Moninkertaisena isoisänä haastan teitä mummit ja vaarit hankkimaan lapsenlapsillenne seuraavaksi lahjaksi kirjan. Kunnon kirjan, eikä mitään hömppää. Saattaa toki käydä niin, että teininalku nyrpistää aluksi pettyneenä nenää ja hautaa kirjan hyllyynsä. Mutta sinut nähdessään se nouseekin hänen mieleensä. Ja aina voi muistia vähän avustaa kysymällä: ”Mitä pidit siitä antamastani kirjasta”.

Näin voit pelastaa rakkaan lapsenlapsesi lukutottumuksen – ja ehkä koko hänen elämänsä. Samalla varjelet kirjaa vaipumasta sukupuuttoon.

Olen sangen onnellinen mies. Erityisesti näin Ystävänpäivän tuntumassa pysähdyn taas ihmettelemään, kuinka paljon minulla onkaan ystäviä. Varmasti enemmän kuin mitä olen ansainnut. Siksi koenkin saaneeni myös ystävät lahjana Jumalalta. He ovat iso osa onneani.

Viime viikko vierähti kuntoutuksessa. Voi sitä hienojen hoitojen ja neuvomisen määrää, millä ystävälliset asiantuntijat auttoivat kohtaamaan sairauden eteen nosta-mia haasteita! Ja riitti evästä muutenkin: aamiainen, lounas, iltapäiväkahvi, päiväl-linen ynnä iltapala. Ei Suomi äiti pihistellyt hoitaessaan omaansa. Eikä ainoastaan minua, vaan rakkaan vaimoni Hannelen eteen tuotiin sama kattaus. Lisäksi häntä valmennettiin sen päivän varalle, kun minä en ehkä tiedäkään enää, missä on itä ja länsi.

Kaikki tuo ei ole halpaa lystiä. Siihen kun lisätään se muu hoito, mitä olen saanut suomalaisena osakseni, tekee mieli ottaa hattu päästä ja kumartaa.

Väitän olevani myös kiitollinen. Ja mitä enemmän kuulen maatamme ja sen vastuunkantajia haukuttavan, sitä kiitollisemmaksi koen itseni. Minun ei tarvitse olla edes katkera tai kateellinen – enää. Sitäkin lientä on nimittäin tullut joskus maisteltua. En suosittele.

Tuntuu pahalta, kun joutuu seuraamaan tämän hetken riitelyä suomalaisuuden periaatteista. Kuin kaiken kielteisyyden prototyyppinä istuu partaansa sukiva ay-pomo haastattelussa. Ministeritason palkkaa nauttivana hän vain viileästi toteaa pis-tävänsä satamat seis. Hänen mielestään on oikein pysäyttää yhteisen Suomemme verenkierto. Asenne tarttuu kuin tuli katkeruuden tappuraan. Jotkut kuvailevat sitä jopa rohkeudeksi.

On totta, että otteen irroittaminen saavutetuista eduista on vaikeaa. Mikä on minun, se pysyköön aina omanani. Miksi me olemme niin vastahakoisia myöntämään, että minun omani on osa yhteistä Suomea? Jos en koskaan avaa nyrkkiin kouristunutta kättäni, en pysty muuhun kuin lyömään. Jokainen voi halutessaan löytää faktaa siitä, että rakas Suomemme voi taloudellisesti ja moraalisesti erittäin huonosti. Se on tehostetun hoidon tarpeessa, ja silloin kysytään verenluovuttajia eikä kuppareita. Nyt on antamisen eikä potin jakamisen aika.

Oma eläkkeeni jää reilusti keskiarvon alapuolelle. Silti minulle ei tuota vaikeuksia hyväksyä edessä odottavia veronkorotuksia ja mahdollisia etujen leikkauksia. Ihmis-kunnan eteen piirtyy niin synkkiä tulevaisuudennäkymiä, että voimme vain toivoa selviytyvämme niistä verojen korotuksilla.

Suomi tarvitsee nyt kuntoutusta. Se on meidän tehtävämme. Sinun ja minun. Me toimimme terapeutteina. Emme voi ulkoistaa tehtävää EU:lle tai NATOlle. Kyyti käy kylmäksi, jos sitä yritämme.

Ei tämä tainnut oikein onnellisen miehen tekstiltä tuntua. Mutta malta, tärkein pointti on vielä sanomatta. Aukaisen Elämän Käsikirjan ja luen kanssasi: ”minun onneni on olla lähellä Jumalaa”. (Psalmi 73:28)

Niin ihmeelliseltä kuin se kuulostaakin, silloin suomalainen pieneläkeläinenkin voi kokea olonsa upporikkaaksi.

Mitä ovat köyhyys ja rikkaus?
Siitä ollaan niin montaa mieltä, että kädenvääntö asiasta lienee jokseenkin turhaa. Meiltä puuttuu absoluuttinen vertailupiste, jota käyttäen tulos kallistuu puolelle tai toiselle.
Vaiherikkaan elämäni varrella olen tavannut useita henkilöitä, joita julkisuudessa luonnehditaan upporikkaiksi. Jos sellaisen rikkauden hedelmäksi katsotaan onnellisuus, niin monet heistä eivät tunnista itseään lainkaan rikkaiksi. Päinvastoin. Monet huolet ovat köyhdyttäneet elämää päivin ja usein öisinkin. Vuodesta toiseen. Vastaavasti olen kohdannut paljon ulkonaisessa puutteessa eläviä ihmisiä. Kuitenkin monet heistä elävät sisäisesti niin yltäkylläistä elämää, että olen tuntenut itseni heidän seurassaan keppikerjäläiseksi.
Kuka oli köyhempi kuin Jeesus? Maailmaan syntyessään häntä tervehti tallin karjantuoksuinen ilma. Kulkiessaan vieraana ja muukalaisena hän huokaisi: ”Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi.” (Lk.9:58)
Yhden ainoan kerran Raamattu kertoo Jeesuksen käsitelleen rahaa. Tuota maagista maksuvälinettä, joka käteen puristettuna uhkaa vallata sydämen. Siitä kukkaron haltija Juudas Iskariot antaa karmivan esimerkin.
Ja köyhyyden sinetöi Jeesuksen kuolema. Hänen kuolinvuoteenaan toimi roomalaisten sotilaiden pystyttämä karkea risti. Lainahaudasta hän sai viimeisen leposijansa.
Aikamme ihminen haluaa tänäkin vuonna rakentaa itselleen mukavalta maistuvan joulun. Siinä pysähdytään itse joulun Herrankin luokse muutaman joululaulun verran. Tyystin vieraaksi jää se rikkauden salaisuus, mikä kätkeytyy Jeesuksen köyhyyden taakse. ” Tehän tunnette meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armon: vaikka hän oli rikas, hän tuli teidän tähtenne köyhäksi, että te rikastuisitte hänen köyhyydestään.
(2.Kor.8:9).
Jeesus tulikin siis köyhien Herraksi! Katoamattomaksi rikkaudeksi. Sinullekin. Hän on tullut rikkaudeksi niille maailman miljoonille ihmisille, joiden ulkoista elämää hallitsee puute ja epäoikeudenmukaisuus. Mutta Jeesus etsii myös heitä, jotka turmelevan rikkauden köyhdyttäminä ovat ajautuneet sisäiseen vararikkoon.
Jeesus syntyi, kuoli ja nousi kuolleista kääntääkseen ylösalaisin kaikki maiset arvot.
Hänen rikkautensa rinnalla menettää merkityksensä kaikki se, millä olemme tottuneet varallisuutta mittaamaan. Mikä ihmeellinen arvojärjestys! Pankkitilit, sijoitukset, maaomaisuudet, arvoasemat tai kuuluisat sukujuuret kuihtuvat Kristuksen kirkkauden edessä. Hän nostaa ihmisarvomme köyhyydestämme.
”Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.”(Mt.10:8) Tästä Jeesuksen antamasta lahjasta juontaa juurensa tapamme jakaa lahjoja jouluna. Ennen muuta se tarkoittaa sitä, että pyrimme omalla antamisellamme auttamaan toisia heidän todellisissa tarpeissaan. Sillä ei ole mitään tekemistä sen rihkamakarusellin kanssa, joka joulu joululta pyrkii imuroimaan kukkaromme tyhjäksi.
Pieni pakolaistyttö antoi vinkin: ”Hymykin on tarpeeksi!”
Rikasta joulua Jeesuksen seurassa teille kaikille!

Vaikka olen kiinnostunut kultaamaan muistoja, niin palataanpa toviksi tähän aikaan. Ja sateeseen. Sillä on muuten tullut vettä. Suuria pisaroita ja pieniä piskoja. Kuuroina ryöpsähdellen kuin espanjalainen flamenco ja toisinaan lempeällä kosketuksella pisaroiden. Sadetta on riittänyt Suomi- neidolle ihan Lapin kiireestä alas Hangon kantapäähän. Jopa sinne, mihin sitä ei ole odotettu – tai vielä vähemmän toivottu. Kuten meidän kellariimme.

Luonto osaa yllättää. Niin se teki sillekin pariskunnalle, joka yli 60 vuotta sitten ra-kensi rintamamiestalomme kallioiseen rinteeseen. Alarinteen puolelle selvästikin kiireellä piikattu reikä on estänyt kellarikerrosta muuttumasta uima-altaaksi.

Tämänkaltaisista kokemuksista huolimatta mekin tarvitsemme yhä vettä. Ihan jokainen – ja mieluummin joka päivä. Meille suomalaisille veden yltäkylläisyys on ollut itsestään selvää. Meidän on työlästä käsittää, että eräs suurimmmista maapallo-amme uhkaavista tekijöistä tulee jo lähitulevaisuudessa olemaan makean veden puute.

Sinä suomalainen: osaatko olla kiitollinen ihan tavallisesta vedestä? Se on Jumalan rakkaudenlahjaa meitä kohtaan. Silloinkin, kun se kulkee tietänsä kellarin lattian kautta.

Vedensaanti täyttää vain yhden elinehdoistamme. Jos tahtoa riittää, niin jokainen voi nähdä Jumalan kädenojennuksia muitakin. Kuten puhdas ilma, juuri sopivalla etäisyydellä lämmittävä aurinko, ynnä muut taivaankappaleet. Listaa riittäisi pitkälti. Jatka sinä, kun muistelet elämäsi jokivarren maisemia.

Mutta vienpä sinut hetkeksi kuuntelemaan toisenlaisen sateen solinaa.

Yli kahdenkymmenen vuoden ajan on Seinäjoen Helluntaiseurakunnassa järjestetty ”Sateet lähetä” -tilaisuuksia. Tuo nimihän on selvä pyyntö, rukous Jumalalle. Ja Hän on totisesti vastannut lähettämällä runsaita Hengen sateita. Tarkkoja lukuja minulla ei ole – tuskin toisillakaan, mutta uskoontulleita on varmasti vähintään satoja. Vielä useammat ovat rohkaistuneet etsimään Jeesuksen läsnäoloa omaan elämäänsä.

Jumalan lähettämät Pyhän Hengen sateet ovat rakkauden sateita. Armossaan Hän on enemmän kuin halukas vuodattamaan niitä kaikkialle maailmaan. Onkin traagista, että näinä levottomina ja ahdistavina aikoina niin monet pakenevat Jumalaa. He pel-käävät Hänen kosketustaan. Samaan aikaan kuitenkin ihmiskunta kaipaa turvaa ja lohdusta. Keneltäkään sitä ei voi saada varmemmin kuin Jeesukselta Kristukselta, si-nunkin Vapahtajaltasi.

Valitettavasti minulta puuttuu kyky kuvailla kaikkea sitä rakkauden määrää, jota Jeesus on osakseni suonut. Hän puhui totta sanoessaan: – Joka juo sitä vettä, jota minä hänelle annan, sille ei ikinä tule jano (Johanneksen evankeliumi 7:37). Tämä on ollut minun kohdallani ihanasti totta jo lähes puoli vuosisataa.

Miten on sinun laitasi? Oletko jo käynyt samalla lähteellä?

Tulit luokseni niin yllättäen
osannut en Sua lainkaan odottaa
Kysyit vain: “onko mulla hyvä olla?”
Tiennyt en vielä silloin
kuka mulle puhuikaan
mutta koskaan ennen ollut ei niin hyvä olla
Otit pois mun tuskani
ja tilalle sain Sinun rauhasi
kun tulit silloin tehdassaliin likaiseen
ja vielä likaisempaan sydämeen

Kulunut on monta vuotta
usein joutunut oot mua etsimään
ja kysymään: “eikö ollutkaan hyvä olla?”
Itkien saan painaa pääni
syliin Hyvän Paimenen
kuiskaten: “luonasi on mulla paras olla.”
Otit pois mun syntini
annoit kaiken anteeksi
Kun ylös nostit langenneen uudelleen
ja sain taas hyvän olon sydämeen

Kuukauden päivät sitten järjestettiin pääkaupunkiseudulla jo perinteiset lintujen bongajaiset. Parhaat tunnistivat lajeja kymmenittäin.
Jyväskylän yliopistossa puolestaan on kehitetty digitaalinen sovellus, joka tunnistaa 150:n linnun äänet. Onnittelen. Pahasti degeneroitunut cityihminen erottaa hädin tuskin lokin rääkäisyn pakoputkien pärinästä, joten tekniikan apu tulee tarpeeseen.

Menneillä polvilla oli toisin. He jakoivat työnsä ja vapaansa luonnon kanssa. Sen äänet ja värimaailma oli heidän somensa, missä he liikkuivat tottuneesti. Luonto myös houkutteli ihmisiä syvälle mystiikkaan. Luonnon erilaiset ilmiöt tulkittiin usein enteiksi. Esimerkiksi linnut koettiin vahvoina viestintuojina.

“Kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, pääskysestä ei päivääkään.” Ikävä kyllä iloisten viestien kuriireja löytyi lintumaailmasta vähän. Sen sijaan monet kantoivat sulissaan ja äänellään jobinpostia. Käki tosin saattoi kertoa odottavasta rakkaudesta, mutta yhtä lailla lyhenevistä elonhetkistä. Mustanpuhuvalta korpilta oli turha odotella ruusuja. Sitä pidettiinkin “lemmon lintuna, joka oli kerätty kekäleistä ja sysipuista”. Kuorossa raakkuvat varikset tiesivät tavallista suurempaa onnettomuutta ja nauraville harakoille lankesi juoruilevien riidanhaastajien rooli ihan luonnostaan.
Meidän aikanamme lintumaailma harvenee siinä kuin suomalaisten määräkin. On siis etsittävä enteitä ja niiden tulkkeja muualta, vaikkapa Facebookista. Ei sen puoleen, kyllä täältäkin lintuja löytyy. Ehkä kaikkein vaikuttavin on Pahanilmanlintu. Pitkine kynsineen ja terävine nokkineen se on totisesti nimensä veroinen. Sen erikoista herkkua ovat julkkisten todelliset ja kuvitellut mokaukset. Niistä Pahanilmanlintu kiirehtii kuuluttamaan koko rannattomalle somemaailmalle. Aivan erikoisesti sen makuhermoja hierovat poliitikkojen elämästä löytyvät lierot. Se onkin haaskalintuna sitä mieltä, että yhteiskunnan päättäjät ja viranomaiset ovat lähtökohtaisesti epäilyttäviä ja keskenään salaliitossa meidän päämme menoksi. Siksi ne tulee mitä pikemmin nokkia hengiltä.
Mutta vielä Suomen countrysidelta löytyy aitoa lintujen sinfoniaa – tai sanoisinko ylistyslaulua. Sitä kuuntelemaan Amigo haastaa teitäkin. Hakkaa muuten somen mennen tullen.
Jumalan siunaamaa suvea!

Tarkkaan syynättyjä lukuja. Kaikki arvostamme tuoreutta, vai mitä? Ainakin elintarvikkeiden valmistajat ja niiden kuluttajat ovat käyvät aiheesta ajoittain kiivastakin keskustelua. Teollisuus ja kauppa hehkuttavat tuotteiden maistuvuutta ja turvallisuutta vielä takarajan jälkeenkin. Loppukäyttäjä on epäileväisempi. Makeaa väitetään olevan, vaikka suussa maistuu pihlajanmarjoilta.

Sama puntarointi pätee usein myös muunlaiseen arviointiin. Niin raa´alta kuin se tuntuukin, niin esim. urheilijoiden käyttökelpoisuutta edustustehtävissä mitataan usein ikävuosilla. Ihminen saattaa joutua ikälopuksi tuskin kolmekymmentä täytettyään. Kannattaako niin vanhaan enää satsata edes vedonlyönnissä. Viimeistään keski-iässä jokainen meistä löytänee elämässään jonkinlaisia suorituspaineita. Se, mikä vielä äsken sujui kuin leikiten, osoittautuukin äkkiä lähes ylivoimaiseksi.

Yleensä sanavalmis saarnamieskään ei jää näistä vaiheista osattomaksi. Eivätkä hänen oireensa pysy loputtomiin piilossa. Ne nousevat toistenkin kuultaviksi. Jos hän ei itse suostu huomaamaan kiertävänsä puheissaan kehää, niin ainakin vaimo on siinäkin mäessä valmis avioliittolupauksensa mukaisesti auttamaan. Muisti muistaa, mitä muistaa, ja erityisesti aamenen löytäminen tuottaa kasvavia vaikeuksia. Mutta kriittiset kuulijat: Kärsivällisyyttä! Se kannattaa, sillä käheän äänen kyydittämänä voi saapua elämänkoulun lahjoittamia viisaita sanoja. Ne ovat ikään kuin viestikapuloita, joita kuulijat puolestaan on kutsutu kantamaan eteenpäin. Kumaraan painuvaa senioria ei siis kannata vielä heivata yli reelingin.

Elämän kierto on kuitenkin lahjomaton. Nähdessään kalkkiviivojen lähestyvän, olen saanut nähdä monen suhtautuvan siihen ihailtavan tyynesti. Siinä tilanteessa Jeesuksen lahjoittama usko nousee arvoonsa. Sanavalmis saarna-mieskin rukoilee itselleen viisautta luovuttaa paikkansa ajoissa nuoremmille. Ettei vain tulisi vastaan sellaista päivää, jolloin seurakunnan pastori lempeästi taluttaa sanoissaan eksyneen julistajan alas pulpetista. Siksi toivomuslistallani onkin niin nopea lähtö, ettei ehdi saappaita riisua jaloista.

Tänne ne kuitenkin jäävät, sillä Taivaskodissa on kamppeet talon puolesta.

Jokainen vieras on toivottu niin teillä kuin meilläkin. Näin on, usko pois! Ellei sitten tullessaan, niin viimeistään poistuessaan. Lähteä nykyisin kyläilemään etukäteen sopimatta merkitsee miinakentälle astumista. Joltisellakin varmuu-della voi odottaa saavansa vastaan hätäisiä selityksiä, että “meillä nyt sattuu olemaan vähän sekaista”.
Meidän matalan majamme kynnyksellä on ollut hiljaista. Nelijalkaisia luonto-kappaleita lukuunottamatta Mutkankylä on nimensä veroinen pakopaikka – jopa kaksin kappalein liikuvilta todistajilta. Viemärin syynääjät ja katon kopistelijat ovat tosin yrittäneet hieroa tuttavuutta, mutta toistaiseksi on torjuntataistelumme ollut tehokasta.
Jotkut ovat kuitenkin onnistuneet läpäisemään suojauksemme. Muutamat virukset, bakteerit ja henkeä uhkaavat sairaudet ovat viis veisanneet tuimista ilmeistämme. Viimeksi eräs pitkään nurkan takana piileskellyt luihuparta ryy-käsi tupaan saakka ja esitteli itsensä Parkinsoniksi. Väitti röyhkeästi päin naamaa, että aikoi asettua aivan pysyvästi taloksi.
Siihen minä sanomaan, että ei täältä, mr. Parkinson, sulle pitkäaikaista kortteeria löydy. Tänne on nimittäin jo ennen sinua pesiytynyt pari tyyppiä samoin aikein. Etteköhän te keskenänne riidellen tärvele tämän kohteen pian kaikille kelvottomaksi asuinpaikaksi.
Olenkin saanut teistä tarpeekseni. Tiedoksenne vain, että ystävistäni kaikkein Jaloin on luvannut minulle aivan ylivertaisen lukaalin. Se odottaa jo valmiina. Kunhan muutamat asiat vielä loksahtavat kohdalleen, niin Ystäväni tulee noutamaan minua. “Minun kotini on sinun kotisi”, niin Hän sanoi.
Ja yksi juttu vielä. Jos sinäkin koet olosi ahtaaksi tuollaisten hiipareiden hää-riessä kimpussasi, niin Ystäväni luona riittää yllin kyllin tilaa sinullekin.
Olet toivottu jo tullessasi.

Jouluyö. Suuri lentokenttä nukkui. Lentokoneiden rivistötkin näyttivät torkkuvan. Iltayöstä satanut lumi oli verhonnut mustan asfaltin tahrattomaan valkovaippaan.

Puhelimen soidessa oli koittanut jo aamuyö. Sisämaasta oli saapumassa kiireellinen ambulanssilento. Pieni keskonen vaati pelastuakseen parasta mah-dollista hoitoa.

Ryhdyimme tarvittaviin valmisteluihin. Hetken kuluttua saapuivat poliisiauto ja ambulanssi siniset valot vilkkuen. Toivottelimme toisillemme hyvää joulua.

Tuota pikaa lentokone rullasi paikalle lunta pöllyttäen. Sen ovet avautuivat. Ripeästi lääkäri ja ensihoitajat ryhtyivät työhön lentäjien avustuksella. Koneen sisältä hohti kirkas valo. Sen aiheuttajaksi paljastui kookas keskoskaappi. Miten pieneltä näyttikään lapsi, joka makasi siinä monien johtojen keskellä.

Siirto-operaatio oli tarkkaa puuhaa. Kaappi oli painava, eikä turha heiluttelu ollut suotavaa. Autossa olevat kiinnikkeet vaativat lisäsäätöä. Siksi kaappi las-kettiin hetkeksi maahan. Hohtavan puhdas hanki valaistui joka suuntaan mo-nen metrin matkalta.

Silloin se tapahtui.
Aika tuntui pysähtyneen. Kaikki seisahtuivat paikoilleen katseet suunnattuna kirkkaasti valaistuun lapseen. Pienen pieni käsi liikahti kuin tuoden terveisiä tähtien takaa. Kukaan ei sanonut mitään. Kukaan meistä EI VOINUT SANOA MITÄÄN. Silti kaikki oli sanomatta selvää.

Aika palasi. Autot lähtivät valot vilkkuen.

Lapsi pelastui elämälle ja lienee tänään täysi-ikäinen. Miten suurta armoa onkaan saada elää maassa, missä yksi miehen kämmenille mahtuva ihmistaimi on kaikkien ponnisteluiden arvoinen.

Vielä arvokkaampia olemme kaikki Jumalalle. Hän lähti pelastusmatkalle luoksemme maan päälle. Ilman Jeesusta meillä ei olisi koko joulua, emmekä itsekään olisi sitä viettämässä.

Ystäväni: vaikka sinun joulusi tuntuisi miten köyhältä tai rikkaalta tahansa, sen todellisen arvon mittaa se, millainen asema Jeesuksella Kristuksella on sy-dämessäsi. Rukoilen, että Hän saisi asua siellä ja valaista läsnäolollaan koko elämäsi. Laidasta laitaan.

Kesä on syksyn takana. Aivan sama, ajatteleeko nyt mennyttä vai tulevaa. Kaiken lisäksi meitä odottavat kahlattaviksi talven nietokset ynnä keväiset lossakot. Virkistävää, eikö totta?
Sää on vuodesta ja vuodenajasta toiseen keskustelun kestomenestyjä. Veitikka silmäpielessä olen yrittänyt täyttää oman velvollisuuteni. Huomaan monen hyvästelevän kesää haikein mielin. Pää riipuksissa, kuten suomalaiskansallinen tapakulttuuri edellyttää. Suuri joukko kohtaa syksyn vastenmielisyydellä. Minulle se on mahdollisuus (ainakin näin kohtuullisella terveydellä). Joskus huomaan jopa poikamaisesti innostuvani. Sellaista on joidenkin vaikea ilman otsan rypistämistä ymmärtää. Mutta Suomi -neidon pukuvalikoimaa ei vaan voi olla ihastelematta. Siihen kun lisäät luonnon äänitehosteet, en pysty olemaan peukuttamatta Jumalalle siitä, että olen saanut syntyä Suomeen ja suomalaiseksi.
Espanjan vuosinani kohtasin paljon huokailevia suomalaisia. He ponnistelivat kätkeäkseen kateutensa. – Oi, sinä onnellinen! Saat elää täällä jatkuvassa auringonpaisteessa.
Ehkä vastaukseni toi heille hieman lohdutusta. – Onnellinen, sitä minä kyllä olen, mutta Suomen vuodenaikoja ikävöin.
Jo kauan sitten ymmärsin, miksi rakastuin luonnonkierron moni-ilmeisyyteen erityisesti koti-Suomessa. Sillä oli – ja on – vastustamatonta kerrontaa ihmisen tarinasta osana Jumalan suunnittelemaa luomakuntaa. Eikä kysymys ole pelkästään estradista tai revontulien kaltaisista tehosteista. Vasta uskoontultuani käsitin pienen – mutta ainutlaatuisen – paikkani Jumalan valtavassa kättentyössä. Siinä, mistä Hän totesi aikojen alussa: – Se on sangen hyvää.
Sää on siis säilyttänyt paikkansa turvallisena keskustelunaiheena. Muut ajankohtaiset teemat ovat paljon synkempiä. Niiden parista ei pääse karkuun matkustamalla aurinkoon. Raamattu kiteyttää meitä yhdistävän ongelman.
Me tiedämme, että koko luomakunta huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa. Eikä vain luomakunta, vaan myöskin me…huokailemme Jumalan lapseksi pääsemistä (Roomalaiskirje 8:18-30).
On kolkkoa tietää, ketkä ovat saattaneet luomakunnan niin huokailemaan. Aurinko, joka luotiin säteilemään lämpöä ja valoa, on nopeasti muuttumassa tulta syökseväksi puhalluslampuksi. Sateet eivät enää tyydy virkistämään uutta elämää, vaan syöksyvät tuhoavina putouksina yli kaiken tielleen sattuvan. Ne ovat syyssateita potenssiin miljoona.
Ja mitä me teemmekään toisillemme! Kuka on syyllinen? Jokainen osaa oikopäätä nimetä muutaman – joka tapauksessa jonkun muun kuin itsensä. Ja mahtuu jätevuoreemme vielä paljon muutakin.
Voisiko olla enää syksyisempiä ajatuksia suomalaiseen perusmakuun?
Mutta avataanpa lopuksi karkkipussi. Kaiken huokailun keskellä jokaisella on mahdollisuus päästä Jumalan lapseksi. Se todella LÖYTYY! Aluksi pyytämällä Jeesusta omaksi Herraksi ja Vapahtajaksi. Hän lahjoittaa vielä uskon, joka katselee kaikkien myrskyjen toiselle puolelle, aina ikikesään saakka. Sinne, missä ei aurinko kärvennä, eikä anneta myrskyvaroituksia.
Sitä odotellessa katsellaan luonnon tarjoamaa opettavaista spektaalia. Ihan ilmaiseksi. Erikoisesti näin syksyllä, kun on kesä niin edessä kuin takanakin.