Olen kirjoittanut ties miten paljon P\u00e4\u00e4si\u00e4isest\u00e4. P\u00e4\u00e4tin, ett\u00e4 t\u00e4n\u00e4 vuonna en sit\u00e4 tee. Sitten tuli oivallus, ett\u00e4 en ole sittenk\u00e4\u00e4n sanonut paljon mit\u00e4\u00e4n.
\nIstuin Kiirastorstai-iltana Hannelen kanssa T\u00f6ys\u00e4n vanhassa ja idyllisess\u00e4 puukirkossa. Kerrankin suoraselk\u00e4isen\u00e4, sill\u00e4 ne penkit eiv\u00e4t salli pienint\u00e4k\u00e4\u00e4n lys\u00e4hdyst\u00e4 ryhdilt\u00e4. Ihmisi\u00e4 tippui sis\u00e4\u00e4n harvakseltaan ja vallitsevan tavan mukaan he sijoittuivat mahdollisimman kauaksi toisistaan. Merkille pantavaa oli miesten suuri prosentuaalinen osuus. Enemmist\u00f6 heist\u00e4 ik\u00e4isi\u00e4ni tai vanhempia, j\u00e4yhi\u00e4 pohjalaismiehi\u00e4.<\/p>\n
Enemm\u00e4nkin vapaiden suuntien tilaisuuksiin tottuneena hiljaisuus tuntui karulta. Mutta samaan aikaan \u00e4\u00e4ni sisimm\u00e4ss\u00e4 viesti p\u00e4\u00e4tt\u00e4v\u00e4isesti: olet sisariesi ja veljiesi keskell\u00e4. Tullut jakamaan samaa El\u00e4m\u00e4n Leip\u00e4\u00e4 ja juomaan yhdest\u00e4 ainoasta El\u00e4m\u00e4n L\u00e4hteest\u00e4.
\nKaru yksinkertaisuus sai minut valtaansa. Puuttui kaikki ihmisk\u00e4den sommittelema vieh\u00e4tt\u00e4vyys. Mik\u00e4\u00e4n ei houkutellut ajatuksia k\u00e4\u00e4ntym\u00e4\u00e4n sivuraiteille kokoontumisemme ytimest\u00e4. Ei edes ennen ensimm\u00e4ist\u00e4 sanaa tai urkipillin tervehdyst\u00e4.<\/p>\n
En muista, koska olisin innokkaammin osallistunut yhteiseen liturgiaan. Poissa oli omasta olemuksestanikin kaikkinainen teenn\u00e4isen rutiinin tunne. J\u00e4yh\u00e4t miehet veisasivat voimakkaammin kuin muistikuvieni suomalaiset keskim\u00e4\u00e4rin. Minunkin teki mieleni p\u00e4\u00e4st\u00e4\u00e4 oikein palkeitten t\u00e4ydelt\u00e4, mutta viimeaikainen \u00e4\u00e4niongelmani pisti hanttiin.<\/p>\n
Saarnastuoliin kapusi nuorehko pappi. Jo ensimm\u00e4isen minuutin aikana k\u00e4vi selv\u00e4ksi, ett\u00e4 h\u00e4n itse eli siit\u00e4 sanomasta mit\u00e4 puhui. Erityisen painokkaasti tuli esiin Kristuksen jakamattomuus kaikkien kristittyjen ja kirkkokuntien yhteisen\u00e4 leip\u00e4n\u00e4. Turvapaikkana ja ankkurina el\u00e4m\u00e4n usein myrskyisell\u00e4 merell\u00e4. T\u00e4m\u00e4 kaikki tuli esille koruttomalla yksinkertaisuudella. Tavalla, jonka paimen tiesi olevan lampaittensa parhaaksi.<\/p>\n
Polvistuminen alttarille ehtoolliselle lenn\u00e4tti ajatukseni kauaksi, aina rippikoulun ensimm\u00e4iseen ehtoolliseeni. Silloinen nuoren ylimielisyys oli joutunut tekem\u00e4\u00e4n tilaa hengelliselle janolle ja sielun kaipaavalle h\u00e4t\u00e4huudolle: – Saanko min\u00e4kin? Ihanko varmasti my\u00f6s minun t\u00e4hteni vuodatettu?<\/p>\n
Kotiin ajeltaessa mietin, kuinka helposti ajautuukaan rakentamaan omaa P\u00e4\u00e4si\u00e4ist\u00e4\u00e4n. Ohjattuja el\u00e4myksi\u00e4 on tarjolla joka suunnalla. Hienosti suunniteltuja performansseja kehutaan j\u00e4lkik\u00e4teen. Ja kuitenkin: sovituksen risti on yht\u00e4 karkea ja koruton kuin silloin kerran Golgatalla. Mit\u00e4 enemm\u00e4n el\u00e4myksi\u00e4 ja tulkintaa v\u00e4liin sijoitetaan, sit\u00e4 vaikeampi on syntisen ihmisen l\u00f6yt\u00e4\u00e4 aidon ristin juurelle.<\/p>\n
Sinne rakkauden Jumala tahtoo vet\u00e4\u00e4 jokaista ihmist\u00e4. Siksi P\u00e4\u00e4si\u00e4isen kokonaisuus painukoon jokaisen sisimp\u00e4\u00e4n. Niin, ett\u00e4 siit\u00e4 ei voi p\u00e4\u00e4st\u00e4 irti.<\/p>\n","protected":false},"excerpt":{"rendered":"
Olen kirjoittanut ties miten paljon P\u00e4\u00e4si\u00e4isest\u00e4. P\u00e4\u00e4tin, ett\u00e4 t\u00e4n\u00e4 vuonna en sit\u00e4 tee. Sitten tuli oivallus, ett\u00e4 en ole sittenk\u00e4\u00e4n sanonut paljon mit\u00e4\u00e4n. Istuin Kiirastorstai-iltana Hannelen kanssa T\u00f6ys\u00e4n vanhassa ja idyllisess\u00e4 puukirkossa. Kerrankin suoraselk\u00e4isen\u00e4, sill\u00e4 ne penkit eiv\u00e4t salli pienint\u00e4k\u00e4\u00e4n lys\u00e4hdyst\u00e4 ryhdilt\u00e4. Ihmisi\u00e4 tippui sis\u00e4\u00e4n harvakseltaan ja vallitsevan tavan mukaan he sijoittuivat mahdollisimman kauaksi toisistaan. […]<\/p>\n","protected":false},"author":2,"featured_media":0,"comment_status":"open","ping_status":"open","sticky":false,"template":"","format":"standard","meta":{"_jetpack_memberships_contains_paid_content":false,"footnotes":""},"categories":[1],"tags":[],"class_list":["post-638","post","type-post","status-publish","format-standard","hentry","category-uncategorized"],"jetpack_featured_media_url":"","jetpack_sharing_enabled":true,"_links":{"self":[{"href":"https:\/\/amigo.jormauimonen.com\/index.php?rest_route=\/wp\/v2\/posts\/638","targetHints":{"allow":["GET"]}}],"collection":[{"href":"https:\/\/amigo.jormauimonen.com\/index.php?rest_route=\/wp\/v2\/posts"}],"about":[{"href":"https:\/\/amigo.jormauimonen.com\/index.php?rest_route=\/wp\/v2\/types\/post"}],"author":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/amigo.jormauimonen.com\/index.php?rest_route=\/wp\/v2\/users\/2"}],"replies":[{"embeddable":true,"href":"https:\/\/amigo.jormauimonen.com\/index.php?rest_route=%2Fwp%2Fv2%2Fcomments&post=638"}],"version-history":[{"count":2,"href":"https:\/\/amigo.jormauimonen.com\/index.php?rest_route=\/wp\/v2\/posts\/638\/revisions"}],"predecessor-version":[{"id":640,"href":"https:\/\/amigo.jormauimonen.com\/index.php?rest_route=\/wp\/v2\/posts\/638\/revisions\/640"}],"wp:attachment":[{"href":"https:\/\/amigo.jormauimonen.com\/index.php?rest_route=%2Fwp%2Fv2%2Fmedia&parent=638"}],"wp:term":[{"taxonomy":"category","embeddable":true,"href":"https:\/\/amigo.jormauimonen.com\/index.php?rest_route=%2Fwp%2Fv2%2Fcategories&post=638"},{"taxonomy":"post_tag","embeddable":true,"href":"https:\/\/amigo.jormauimonen.com\/index.php?rest_route=%2Fwp%2Fv2%2Ftags&post=638"}],"curies":[{"name":"wp","href":"https:\/\/api.w.org\/{rel}","templated":true}]}}