Et kuuna päivänä arvaa, missä nyt kökötän ja kirjoitan. Otsikko antaa kyllä vahvan kompassisuunnan maan suhteen, mutta sitten ei kyllä sinua gepeeässäkään. Vaan tehdäänpä niinkuin paremmissakin novelleissa: jätetään paljastus finaaliin.
Suu puhuu kuitenkin edelleen ja käsi tartuu kynään sydämen kyllyydestä – vaikka sitten rytmivikaisen. Ja kun tovin aikaa olen katsellut ja kuunnellut suomalaista ympäristöä, en tunne totisesti olevani ainoa. Ilon aiheeksi siitä ei kyllä ole, mutta voipahan anteeksi anelematta sulautua joukkoon.
Luonnollisesti viittaan aistimaailmani löydöksillä kokemuksiini omista lajitovereistani. Kotiseudullani on sikäli etuoikeutetussa asemassa, että voin varsin vähäisellä ratinpyörityksellä siirtyä linnunlaulusta keskellä satojen ihmissielujen kulutusjuhlia ja mieluummin – valtavan paljon mieluummin – päinvastoin. Vaikka en sitten millään suostu tuomiopäivän profeetaksi, niin nyt minusta Tuurin kyläkauppias on kyllä turvonnut ulos järkevistä kuoseistaan. Toivon sydämestäni olevani jälleen kerran väärässä, mikä ei tässä tapauksessa aiheuttaisi pienintäkään kolhua egolleni.
Mutta – ah! Se käki serkkuineen. Uskoisin jo vähemmälläkin olevani tervetullut Mutkankylän retriittiin. Joutsenpari on muutamaan kertaan lentänyt aivan päältä kuin silmiänsä hieroen: vielä se yksikseen hyräilevä ukko on löytänyt takaisin kulmillemme, missä rauhalla on suvereeni hallintavalta, ja missä jokaiselle uunommallekin avautuu käytännössä todellisen suvaitsevaisuuden sisältö. Tosin parilla haukalla oli vielä kiistaa reviireittensä rajapyykeistä, mutta niillä saloilla on turhaa pitkään huudella. Protestit vaimenevat kuusien syleilyyn.
Miten eri kasvoilla Jumalan maailma meitä kohtaakaan! Suomen kukoistus on kuulema taas orastamassa betonimyllyjen tahtiin. Rakentamisesta on tulossa uuden nousun veturi. Mutta paljon pitää häätää hometta sen tieltä. Ahneuden kiilto silmissä on aikanaan muurattu paljon sutta, ja nyt kakoo puoli kansaa allergiaansa. Kuka uskaltaa kutsua sellaista kehitystä Jumalan siunaukseksi?
Sellaisen tarkasteluun tämä juttuni nyt on kuitenkin kääntymässä. Jos parempaa mielii löytää enemmän edestään kuin takaansa, on resepti edelleen muuttumaton: – Etsikää ensin Jumalaa ja Hänen tahtoansa, niin kaikki muukin annetaan.
Siis kaikki tarpeellinen. Ei, niinkuin se salaperäinen Manun illallinen, mutta eteen auvautuvan elämän mahdollisuuksilla. Se voisi toimia vaikkapa siten, että huomaisinkin äkkiä lakkaavani haluamasta jotakin mielestäni aivan välttämätöntä ja olevan tyytyväinen nykyisiin oloihini. Sangen hyvin tuntemani liikemaailman gurut parahtavat, että “ei-ei”, sehän on kehityksen loppu.
Höpsis! Minkä kehityksen? Mikä se semmoinen kehitys on, että aina vain haluaisi enemmän ja enemmän, ja joka haluamisella tyytyväisyys pakenisi vähintään käden mitan päähän. Voisin olla tyytyväinen “sitten, jos”.
Ympärilläni oleva luonto opettaa toista. Se ottaa huomisen poudan tai sateen sellaisena kuin se annetaan. Ja kiittää monin sävelin sitten siitä, että on saanut elää ja olla vastaanottamassa Luojan kädenojennusta.
Niin, nyt saan katsella ja kuunnella sitä minkään tai kenenkään häiritsemättä. Se houkuttelee ajatukseni pois sairauksista ja niiden mahdollisesti mukanaan kantamista muutoksista elämääni. Elämään, joka on minulle lahjana annettu ja juuri oikeaan mittaan mitattu. Miksi pilaisin sitä aukaisemalla television ja kohtaisin tuimailmeisiä edunvalvojia, joiden onni on aina vain horisontin takana – tai joidenkin toisten edunvalvojien taskuissa. Voi, noita kangastuksia!
Lopuksi paluu alkusanojen lupauksiin; käsikirjoitus kun hieman muuttui. Ensirivit kirjoitin sairaalassa, tarkkailuosastolla. Näitä päätössanoja tapailen siis itse tarkkailijana. Kotona, luonnonhelmassa parhaimmillaan.
Sairaalassa katselin ja kuulostelin itseäni siinä kuin potilastovereitani. Helppoa havaita, että monitorien lisäksi meidät oli johdettu itsetutkisteluun. Ei paha asia ollenkaan. Kunpa muistaisimme sen sittenkin ja siitä eteenpäin, jos saamme omin jaloin poistua osastolta kauniin kotimaamme kauniiseen kesään.
Rukoukseni on, että elämäni loppuaikoina viisastuisin enemmän kuin unohtaisin. Kiittäisin tästä hetkestä enemmän kuin haikailisin menetettyjä mahdollisuuksia.
Mikä ihana ja hyvä kotimaa minulla onkaan jo nyt! Saati sitten huomisessa.