Lupasin kirjoittaa viikko sitten, mutta niin se aikomus repsahti enemmän kuin tuplaksi. Suokaa anteeksi.
Viimeiset pari kuukautta olen elänyt kuin jonkinlaisessa transsissa. Aika tuntuu jollakin tavalla jämähtäneen sijoilleen samalla kun se on ottanut jonkinlaisen loikan. Salaa, minulta lupaa kysymättä.
Tiedän kyllä, että sairaus pukkaa ruostetta ajatteluun Lisäksi viime aikojen rajut kokemukset ovat lamauttaneet kuin sähköisku. Jospa uskaltaisi kokeilla Pelle Pelottoman keinoa ja lyödä nuijalla päähänsä aivotoiminnan herättelemiseksi.
Nuoren kuolema pysäyttää karskimmankin miehen, saati sitten tällaisen herkem-män. Pojanpoikani traaginen menehtyminen huumekokeiluun oli ainakin meille läheisille raju nokkakolari aikamme todellisuuden kanssa. Minulla on Rasmuksen vanhempien lupa käsitellä asiaa julkisesti. Teemme sen häpeämättä ja toivomme, että näin toimien edes yksi nuori voisi pysähtyä ja välttää Rasmuksen kohtalon. Siksi se, mitä seuraavaksi kerron, ei ole tarkoitettu kenenkään syyllistämiseksi.
Ratkaisevan sysäyksen asian käsittelylle sain siunatessani Rasmusta. Sisimpääni riipaisi katsellessani pelokasta ja järkyttynyttä nuorten joukkoa. Vaieten he olivat tuoneet kukin oman ruusunsa. Vaikka heitä oli kymmeniä, niin jokaisen kasvoilla asui turvaton yksinäisyys. Äänetön avunhuuto.
Vielä samana päivänä – ja päivinä sen jälkeen – minulle tuli asiaa peilin eteen. Tor-juin itsesyytösten hyökkäykset mutta suostuin itsekritiikin puhutteluun. Siinä on eroa.Tiesin, mistä oli kysymys. Jo vuositolkulla olen kuulunut siihen joukkoon, joka hurskastellen ja voivotellen on päivitellyt maailmanmenoa. Usein maalitauluina ovat olleet ”nuo nuoret, nuo kurittomat nuoret”. Vähintään epäsuorasti kaadoin paisuvan huumeongelmankin nuorison syyksi.
Mutta kuinka monta kertaa olin ”todella” ollut kiinnostunut Rasmuksen tai muiden lastenlapsieni ja heidän kaveriensa elämästä? Liian vähän! Selityksiä minulta löytyy kyllä. On tuota ikäeroa ja välimatkaa liikaa. Ja sitä sitä paitsi: tuskinpa papan seuraa nuorten piireissä kaivataankaan jne.
Olen ollut väärässä.
Nuoremme tarvitsevat vanhempiaan. Sekä isää, että äitiä. Nuoret tarvitsevat kotia erikoisesti harharetkien jälkeen. Nuoret arvostavat myös isovanhempien seuraa enemmän kuin arvaammekaan. He kunnioittavat meitä ja tahtovat suojella meitä. ”Oi pappa, sä oot mulle rakas”, olivat Rasmuksen viimeiset sanat minulle hänen kuolemaansa edeltävänä iltana. Nuoret uskaltavat jopa jutella isovanhemmille asioista, joista he vanhempiensa edessä vaikenevat. Näin meillä mummoilla ja vaareilla on tärkeä tehtävä lastenlapsiemme ja heidän ruuhkavuosien uuvuttamien vanhempiensa rinnalla – joskus välissäkin. Tässä ainakin itselläni on syytä parannukseen. Ja koskaan emme tietenkään voi liiaksi rukoilla heidän puolestaan.
Peilin edessä nousi esiin muutamia asioita, joiden suhteen saattaa muillakin olla tarpeellista tarkistaa asenteitaan.
* Tiedämmekö, missä ja keiden seurassa nuoremme viettävät aikaansa? Mitä he keskenään harrastavat? Onko heillä kotiintuloajat, joista ei tingitä? Yökyläily tulisi koordinoida molempien kotien kesken? Ovatko nuoret kavereineen tervetulleita ko-tiimme ja mummolaan?
Tämä ei ole ”kyttäämistä” vaan rakkautta ja turvallisten rajojen asettamista. Varttuessaan nuori sen kyllä ymmärtää.
* Uskaltavatko nuoremme kertoa kotona, jos ovat langenneet väärille poluille? Saavatko he tukea ja ymmärrystä, vai joutuvatko pelkäämään rangaistusta?
* Hyväksynkö sen tosiasian, että oma kiltti ja kaikin puolin kunnollinen nuoremme saattaa ajautua kokeilemaan huumeita? Ellei muuten, niin vaikkapa tietämättään. Huumeiden välittäjän päämääränä on kuitenkin tehdä hänestä riippuvainen.
* Hyväksynkö vastuuni myös toisten lapsista ja uskallanko puuttua peliin, jos näen tai tiedän vaaran uhkaavan heitä? Olenko valmis ilmoittamaan viranomaisille havaitse-mistani välittäjistä ja huumeiden levittämistilanteista? Teenkö niin siitäkin huolimatta, että se tuottaa itselleni epämukavuutta ja jopa uhkailua? Välittäjä on usein itsekin koukussa oleva nuori, jolle kiinnijääminen voi olla pelastus.
* Luovunko ”ei kuulu mulle” -asenteesta ennen kuin avaan suuni moittiakseni toisia tai yhteiskuntaa huumeongelman leväperäisestä hoitamisesta. Otanko vastaan asenteen ”se kuuluu just mulle”, koska yhteiskunta = minä?
Muitakin rakentavia neuvoja voisimme keskenämme hyvässä hengessä jakaa. Suurin virhe on vetäytyä hyssytellen ongelmien kanssa syrjään, ettei vain kukaan saisi tietää. Siihen emme saa sortua.
Ettemme olisi myöhässä…