Oikein nolottaa, että tuli menneinä vuosina paasata pämistettyä niin paljon FaceBookia vastaan. Reilut pari kuukautta sisäpiiriläisenä ovat valaisseet paljon. Vaikka nyt päättymässä olevan “karanteenin-kaltaisten-olosuhteiden” aikana olen sepitellyt kymmeniä kirjoitelmia, niin katson kuitenkin jääneeni saamamiehen puolelle. Olen siitä kiitollinen.

Kiinnostaako kuulla, miksi? Ok.

Ensinnäkin ymmärsin nopeasti, miksi FB on kyennyt tempaisemaan miljoonia ihmisiä valssiinsa, josta ei kaikille löydy helposti ulospääsyä. Mitä harvemmassa ovat face to face -kontaktit, sitä tukevammalla otteella FaceBook vie käyttäjäänsä. Olen kiitollinen ymmärtäessäni tämän.

FB-maailma pursuilee tyytymättömyyttä, katkeruutta, pettymyksiä, petollisia vihjailuita jne. Kiitollisuus valtasi mieleni huomatessani, ettei minun tarvitse haukkua hallitusta, nostaa tikun nokkaan eri tavalla uskovia, eikä ylipäätänsä työntää nokkaani toisten ihmisten asioihin. Sanalla sanoen: minullehan on suotu enemmän hyvää kuin mitä kuuna päivänä olisin osannut anoakaan! Kiitos, Jumala!

Kun varottavia esimerkkejä on nyt malliksi listattu, niin jätetään makoisemmat pohjalle.

Olen näiden karanteenisävyisten viikkojen aikana saanut melkoisen määrän uusia ystävyyksiä. Samoin iso joukko vuosikymmenien haalentamia kaverisuhteita on heräämässä henkiin. Odottamaan hetkiä, jolloin FaceBook joutuu vähintäänkin lainaamaan partnerinsa. Ja toki me näppistuntumalla edelleen tapaillaan.

Tärkein siunaus FB:n kautta onkin tullut siinä, että silmät ja sydän ovat avautuneet entistä paremmin näkemään ystävyyssuhteiden arvon. Enkä tarkoita tällä samanmielisyyttä, vaan toisen ihmisen aidon erilaisuuden kunnioittamista. Se on samalla Jumalan kunnioittamista siitä, että Hän on luonut sinut sinuksi ja minut minuksi. Kiitos, että juuri sinä olet olemassa!

Miten kiitollinen olenkaan, että FaceBook nappasi minutkin valssiinsa näiden turruttavien viikkojen ajaksi. Mutta nyt on aika pokata kiitoksia ja “omaa harkintaa käyttäen” palata elävien immeisten pariin. Jännittämään, koska hallitus antaa meille luvan halata.

Vai mitä?

Veräjä senioreille ja heidän luokseen on avautumassa naristen. Olemme saaneet – vaikkakin jälkipostissa – ymmärrystä siihen, mistä karanteenin kaltaisissa olosuhteissa on ollut kysymys. Ehkä ikäihmisten katseet ovat ryhtyneet kiilumaan uhkaavalla tavalla. Murtava paine porttia kohtaan on valtava.

Validi tieto kertoo nyt, että veräjä on avattu omaa harkintaa käyttäville ja jokaisen omalla vastuulla (kenenkähän vastuulla liikkumisemme tähän asti sitten on levännyt?). Olen kuulevinani helpotuksen huokauksia ympäriltäni ja myös itseltäni.
Tilannekomiikka on tuonut piristystä korona-arkeen.

Kaksi tuttua vaaria tapasivat paikassa, missä kummankaan ei olisi pitänyt olla. Tilanteesta muodostui hetkessä spontaani selityskilpailu. Periaatteessa molemmat olivat pysytelleet kyllä visusti pirtissä. Suositeltu ulkoilu oli rajoittunut tiukan itsekurin ansiosta kotipiiriin.

Kumpikaan ei olisi selviytynyt Oscar -gaalassa alkueriä pitemmälle.

Toinen avasi pelin kertomalla, kuinka remontin teko oli vaatinut muutamia kauppareissuja (oltiin ruokakaupassa…). Kaverilla taas oli ollut muutamia tutkimus- ja lääkärireissuja. Ja – niin, kun tämä kauppa oli sopivasti ihan vieressä, niin päättipä näin äkkisiltään poiketa.

Kun tunnustuksissa oli päästy hyvään alkuun, paljastui seuraavaksi, että tottahan huoltoasemalla oli käytävä. Sehän oli selvää. Ja siinä muistui mieleen auton huoltoreissu – kaksikin – naapurikaupunkiin. Eihän sellaista sopinut vaimon kontolle sälyttää.

Ja lopulta ilmeni, että eikös vain olleet sukulaiset mokomat tunkeutuneet karanteenin kaltaisiin reservaatteihin, missä vain nipin napin ja suurin piirtein pystyttiin urheasti taistellen säilyttämään turvaetäisyydet. Siis melkein. Sillä tottahan eräs pikkuvintiö ehti livahtaa äitinsä kontrollista ja säntäsi oikopäätä taattonsa syliin, eikä erottamisesta tahtonut tulla mitään.

Että tämmöisiä retkahduksia on näillä liepeillä sattunut. Vakava juttu, mutta ei tätä kyllä ihan nauramattakaan ole voinut katsella.
Mitä sitten seuraakaan, kun jokainen joutuu nojaamaan aivan omaan harkintaansa.

ps. Tunnen hepuista toisen kiusallisen hyvin. Mutta tarinassa on puurot ja vellit sotkettu, syöty ja partakin kuivattu, niin ettei sen suurempi tunnistusleikki johda puusta pitkään.

Tervehtyneen ihmisen vanavedessä leijuu hieno parfyymin tuoksu. Useimmat meistä ovat saaneet olla iloitsemassa joko omasta – tai jonkun läheisen henkilön parantumisesta. Onhan sairaus usein vaikuttanut laajan ihmispiirin elämään.

Sairaalassa rukoillaan tavallista enemmän. Useimmat tekevät sitä visusti salaa kanssapotilailtaan. Mutta jos samaan huoneeseen on osunut kristitty, niin hänen läsnäolonsa on saattanut johtaa hämmästyttäviin seurauksiin. Tietysti sillä edellytyksellä, ettei kristitty ole kätkenyt kynttiläänsä oman sairasvuoteensa alle. Toiset ovat helpottuneita ja rohkaistuvat ilmaisemaan omia huoliaan. Hengelliset tarpeetkin on uskallettu nostaa esiin, ja parhaimmissa tapauksissa toipumismatka on johtanut joidenkin kohdalla uskoontuloon. Tämä puolestaan on vauhdittanut parantumista niin, että moni vakavasti sairastunut on kävellyt siviiliin lähes kirjaimellisesti vuodettaan kantaen.

Aina ei tietenkään käy näin. Eräs läheinen ystäväni joutui sairaalaan sydänvaivojensa tähden. Niiden lisäksi hän sairasti myös itsepintaista ´ateismia´. Rehellisenä miehenä hän tunnusti ajatelleensa sairasvuoteella kovastikin uskonasioita. “Mutta nopeasti ne unohtuivat, kun kävelin ulko-ovesta päivänvaloon.”

Sairaus on ihmiselle suotua etsikkoaikaa. Se ei kuitenkaan merkitse Jumalan osoittamaa epäsuosiota. Mutta jos sairaalla ihmisellä on asiat solmussa Jumalan – ja kenties ihmisten – kanssa, kantaa hän sairastaessaan kaksinkertaista taakkaa. Päästessään sitten synnintunnosta vapaaksi käynnistyy usein ihmeellinen paranemisprosessi. Ja vaikka fyysinen sairaus jäisikin vielä seuralaiseksi, niin näyttäisi aivan siltä, että nyt mies kantaa vuodetta, eikä päinvastoin.

Siinä kysymys, jota sananjulistajan on vaikea ohittaa pysähtymättä. Tällä kertaa kysymyksen esitti HS koronakyselyssään. Kannattaa muuten ihan oman itsensä vuoksi osallistua. Kysymykset ovat relevantteja, vaikka ne varmasti monen kohdalla ovatkin rajoituksien aikana puuroutuneet sekaisin. Todennäköisesti korona on muuttanut jokaisen elämää – ainakin jossakin määrin. Jos joku tämän kieltää, niin syystäkin hänen voidaan sanoa olevan piittaamaton toisten hyvinvoinnista.

Mutta siirretään tähtäintä elämän aikaisempiin tienhaaroihin. Niitä löytyy taatusti jokaisen rekisteristä. Muistot kertovat, että itsensä muuttaminen on sitä vaikeampaa, mitä enemmän vuosirenkaita on kertynyt. Kertovat ne siitäkin, että valinnoilla on ollut seurauksensa. Tervetulleita tai vähemmän toivottuja. Joka tapauksessa ne toivat mukanaan muutoksia.

Nyt on koronapandemia pakottanut meidät muutoksiin, joita emme olisi itse valinneet. Tämä tilanne ei ole ainutkertainen, vaikka tällä hetkellä ei päässämme juuri muuta pyörikään. Se vain vahvistaa sen, että ihminen ei sittenkään ole oman onnensa seppä. Toki viisaista valinnoista kypsyy hyvänmakuisia hedelmiä.

Jumala kutsuu useita kertoja ihmistä yhteyteensä. Hän tarjoamalla tarjoaa muutosta. Ihmiselle on vain aina ollut vaikeaa luovuttaa elämänsä ohjauspyörää omista käsistään. Tarve toteuttaa itseään ymmärretään menestyksen salaisuudeksi. Sitä tavoitellaan kaikin voimin. Yleensä vasta täydellinen uupuminen tai kontrollin menettäminen nostavat Jumalan avun harkittavien vaihtoehtojen joukkoon. Minullekin kävi niin.

Kun sitten Jeesus kohtasi minut sisäisen ja ulkonaisen vararikon keskellä, Hän kysyi: “Onko sinulla nyt hyvä olla”? Olihan minulla, koska Hän sen enempää kuulustelematta oli juuri ottanut huonon oloni pois.

Siitä tulee kohta 45 vuotta. Niiden vuosien aikana monet ovat kyselleet, että muuttuiko elämäsi.

Muuttuihan se. Ihan ratkaisevasti. Pimeydestä valoon. Syyllisyydestä vapauteen. Kuolemasta elämään, monista pienemmistä muutoksista puhumattakaan.

Mutta kyllä muutoksen varaa riittää vielä loppumatkallekin.

Kiitoksia teille kaikille, joiden kanssa sain viime päivinä tarkastella maailman parasta rukousta. Se varmasti käivi kaikille ilmi, että olen jäänyt – toivottavasti pysyvästi – tämän rukouksen koukkuun.

En usko Isä meidän -rukouksen olevan malli, jota meidän tulisi orjallisesti toistaa päivästä päivään. Sitä kannattaa rukoilla vain, jos kokee sydämessään yhtyvänsä siinä esitettyihin asioihin.

Mutta väärin on vähätellä tämän rukouksen merkitystä. Viimeksi tänään kuulin radiosta saarnan, missä puhuja vihjaisi Isä meidän -rukouksen kaavamaisuuteen. Sellaisen jatkuva käyttö viittaa hänen mielestään kankeaan liturgiaan, mitä hengessä elävä kristillisyys ei tarvitse. Tämä on mielestäni julkea syytös useita kirkkoja – ja vielä enemmän – itse rukouksen antajaa, Herraa Jeesusta kohtaan. Missä vain itse saankin Jumalan sanaa julistaa, koen tilaisuuden jääneen kesken, ellen anna kuulijoilleni mahdollisuutta yhtyä Herran rukoukseen.

Joka tapauksessa Jeesus opetti kaikille opetuslapsilleen, mistä elementeistä muodostuu rukous, joka on Taivaallisen Isän tahdon mukainen ja kertoo samalla jokaisen ihmisen syvimmät tarpeet.

Rukouksen alussa nostamme katseemme kohti valkeuksien Isää. Sitten asetumme toisten rinnalle tuomaan esille yhteiset tarpeemme. Rehellistä itsetutkistelua ei rukouksessa koskaan tule välttää.

Lopuksi on aika yhdistää sydämet ylistykseen. Kiitämme ja palvomme Häntä, jolla on kaikki valta taivaassa ja maan päällä, ja jonka iankaikkista valtakuntaa saamme armosta jo kantaa sydämissämme. Hänelle, vain Hänelle, olkoon kaikki kunnia. Tule pian, Herra Jeesus! Aamen!

Jumala tietää toiveeni, enkä häpeä sitä sanoa. Toivon, että Isä meidän -rukouksesta tulisi säännöllinen osa sinunkin hartauselämääsi. Mitä jos rukoilisit sen tänäänkin? Mieluiten jonkun – tai joidenkin – kanssa yhdessä. Juuri sellaiseksi se on tarkoitettu.

Ja ellei sinulla ole ketään sellaista ystävää, niin risti kätesi ajatuksella, että ainakin yksi Jorma yhtyy kanssasi maailman parhaaseen rukoukseen.

Sinäkin muistat varmasti tilanteita, jolloin on ollut kiusaus sanoa jotakin, mikä olisi ollut parasta jättää sanomatta. Tai toisaalta niitä mykäksi tulemisen hetkiä, jolloin olisi ehdottomasti pitänyt suunsa avata. Tässä on jokainen joutunut maksamaan oppirahansa.

Kiusauksista puhuttaessa mieleen nousevat jotkut suuret ja karkeat tekoset. Voi vain olla kiitollinen, jos sellaisilta on varjeltunut – toistaiseksi. Tässä – eikä muuallakaan – kiusauksia eritellä nimillä tai laatusanoilla. Jokaisella ihmisellä on omat katvealueensa, mistä kiusaaja valitettavasti on selvillä. Yleisintä lienee kuitenkin se, että kiusaukset kohtaavat meitä kielen hallinnan alueella. Puhumisen ja vaikenemisen. Sydämen kyllyydestä kun suu puhuu. (Jaak.3.)

Helposti keskenään sotkeutuvat kiusaukset ja koetukset, eli testit. Jumala käyttää koetuksia kasvattaakseen meissä uskoa ja liittääkseen meitä lähemmäksi itseään. Ja jos ylpeys on saanut nokkamme liian pystyyn, saattaa Jumala järjestää sopivan kampituksen saadakseen meidät jälleen palaamaan todelliseen kokoomme. Mutta tärkeä on muistaa: Jumalan koetus ei milloinkaan johda ihmistä mihinkään pahuuteen – eli syntiin. (Jaak.1.)

Kiusauksen takana piileksii siis aina kiusaaja. Jo hänen nimensäkin kertoo, että kiusausten avulla hän pyrkii suistamaan raiteiltaan kaikkien ihmisten elämän. Kiusaaja on myös taustavaikuttajana ihmisten – jopa suurten kansanjoukkojen – välisiin selkkauksiin. Hän ei kaihda mitään keinoja ja nauraa rehellisyydelle.

Kiusaajan vaikutus on yhtä voimakas kuin salakavala. Siksi tarvitsemme Jeesuksen opettamaa rukousta muistuttamaan, että yksin Jumalan apu Pyhässä Hengessä antaa meille tilannekohtaista ymmärrystä selviytyä kiusauksista kuivin jaloin.

Ei ole sattuma, että Jeesuksen elämää kuvatessaan evankeliumit lähes ensi sanoillaan kertovat Häntä kohdanneista kiusauksista. Samalla tavalla kiusaaja on heti vasta uskoon tulleen kimpussa. Nuori taimi on helpoiten taitettavissa.

Luukkaan evankeliumissa käytetään sanaa “sillä” sanojen “niin kuin” sijaan. Molemmissa tapauksissa nousee esiin kätketty kysymys, jonka Jumala esittää rukoilijalle.
Ai – näinkö sinä ymmärrät anteeksiannon? Onko se varmasti tarpeeksi? Riittääkö, jos minä annan sinulle saman verran anteeksi, kuin sinä olet valmis antamaan anteeksi toisille ihmisille?

Tähän voi olla vain yksi vastaus: kaikki tai ei mitään. Aidossa anteeksiannossa ei tule olla mitään muttia tai takaportteja. Anteeksiantaja armahtaa myös itseään.

Usein kuulee sanottavan, että vaikka annankin anteeksi en voi unohtaa. Näin ajatellen saattaa henkilöä jäädä painamaan paitsi anteeksiantamattomuus myöskin kipeä muisto, joka puolestaan voi kasvaa loppuelämää rasittavaksi kaunaksi tai katkeruudeksi.

Jumala tahtoo antaa anteeksi kaikille ihmisille. Jeesuksen sovitusuhrin vuoksi Hän voi tehdä niin menettämättä ehdotonta oikeudenmukaisuuttaan. Kristuksen tähden jokainen syntejänsä katuva ihminen saa Jumalalta anteeksi. Kaiken ja täydellisesti.

Jumalan esimerkki kertoo meille, että anteeksi antaminen onkin tahdon, eikä tunteen asia. Vääryyden unohtaminen ei välttämättä tapahdu heti, mutta se onkin ajan kysymys. Tärkeintä on sydämen tahto antaa toiselle “kaikki” anteeksi.

Anteeksiantamuksessa elävä ihminen on vapaa. Tunto on kepeä niin Jumalan kuin ihmistenkin edessä. Tällaiselle henkilölle anteeksi pyytäminen ja antaminen on luonnollista. Hän tietää sen palvelevan kaikkia osapuolia.

“Siksi minä ahkeroinkin, että minulla aina olisi loukkaamaton omatunto Jumalan ja ihmisten edessä” (Apt.24:16).

Rukouksen tämä kohta ilmaisee rukoilijan suurinta sisäistä tarvetta.

Useimmat käännökset puhuvat tässä yhteydessä velasta, mutta yhtä kaikki kysymys on synneistä. Toisten kanssa rukoillen anteeksipyyntö tuntuu helpommalta. Se ei saa kuitenkaan johtaa siihen, että omat synnit sulautuvat muiden joukkoon ja tuntuvat siten vähäisemmiltä. Vaikka rukoilemme “meille” anteeksiantoa, niin jokainen on Jumalan edessä vastuullinen juuri omasta syntisyydestään. Pyydämme Jumalaa toimimaan myös toisten hyväksi.

Isä meidän -rukouksen säännöllinen rukoileminen onkin tarkoitettu muistuttamaan siitä, mikä erottaa ihmisen yhteydestä Jumalaan. Ihannemallin tästä löydämme Jeesuksen antamasta vertauksesta (Luuk.18:10). Siinä publikaani oli syvästi tietoinen syntisyydestään ja ilmaisi koruttomalla pyynnöllään: “Jumala, ole minulle syntiselle armollinen”.

Nykyisin puhe synnistä on käynyt vähäisemmäksi. Se on korvattu heikkoudella, taipumuksella, erehdyksellä jne. Synnintunnon katoaminen on kohtalokasta. Ilmiönä se kuuluu Jeesuksen paluun aikaan. Silloin Hän ei ole varma, löytyykö maanpäältä uskoa (Luuk.18:8). Elävä usko ei koskaan ummista silmiä synnin todellisuudelle.

Kun näin rukoillessamme otamme syntimme esille, emme tee sitä kaivellaksamme menneitä. Minkä valo on paljastanut, sen on Golgatan pyhä veri puhdistanut. Siinä on kristityn ihmisen mielenrauhan perusta. Mutta aina kun tämän rukouksen sanat nousevat huulilleni tiedostan, että paha riippuu edelleen minussa kiinni (Room.7:14-25).

Siksi toisten kristittyjen rinnalla saan tarrautua kiinni anteeksiantamukseen. Se on kasvua Jumalan armossa ja kaiken jälkeenkin aina paluuta Jumalan armoon Jeesuksessa Kristuksessa (Tiit.2:11-14).

Anna se tavallinen. Älä anna megaa tai miniä – jos saa pyytää -, vaan normaali. Anna aito Kristus!

Olemme leipäkirkossa. Kymmenet uskonystävät vilistävät mielessäni. Heitä on kaikenikäisiä maailman kaikilta kanteilta. Miten erilaisia me olemmekaan! Ja kuitenkin meitä yhdistää sama ravinto. Vain yksi leipä pitää meidät hengissä.

“Jeesus sanoi heille:´Totisesti, totisesti minä sanon teille: ellette syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää itsessänne…Minun lihani on todellinen ruoka, ja minun vereni todellinen juoma”(Joh.6:53-55).

Miten hämmästyttävää, että se riittää! Aina vain riittää – niin kuin kerran siellä Kapernaumin rinteillä. Kristus -leipä riittää. Ja siinä yhteydessä lahjoitetaan kaikki muukin, mitä ihmisen elämässä tarvitaan (Room.8:32, 2.Piet.1:3).

Jumala ruokki israelilaiset erämaassa mannalla. Heidän jokapäiväinen tehtävänsä oli kerätä sitä päivän annos. Ei enempää. Kaikki eivät uskoneet, vaan ajattelivat, että hamstraus oli tarpeen. Mutta päivän vanha manna pilaantui. Kristus on meidän mannamme. Jotkut vaeltajat etsivät myös extra- siunauksia varastoon. Tulos on sama. Ne alkavat haista, ja oma sielu tuppaa pakastumaan. Kristus -leipä on joka päivä sama, mutta kuitenkin se on samalla tuore. Sitä päivittäin nauttien Jumalan lapset ovat valmiita kohtaamaan vastaan tulevat haasteet.

Jumala on siunannut meitä suomalaisia erikoisen rikkailla annoksilla. Niistä on riittänyt – ja tuleekin riittää – hengellistä ja aineellista hyvää maailman hädänalaisille. WHO raportoi , että lähes puolella maapallon ihmisistä on tuloja korkeintaan 5€ päivässä . Heidän joukossaan äärimmäisessä köyhyydessä ( 1,75€/pv) elää 700 000 henkeä.

Kristus -leipään kuuluu myös Kristuksen mieli, joka rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmästä niin kuin itseään.

T
Taivaassa ei ole pandemioita – tuskin mitään muitakaan kiusanhenkiä. Miksikö? Koska siellä vallitsee Jumalan tahto.

Maan päällä on toisin. Täällä riehuvat tahtojen taistelut. Yksi tahtoo yhtä ja toinen toista. Luemme ja kuulemme mihin kaikkeen olemme vapaan tahdon tiellä suistumassa. “Lepakko on todellinen viruspankki”, toteaa Lääkärilehti. Jumalan tahto tuskin on, että jotkut herkuttelevat lepakkopaistilla, ja hetken kuluttua koko maailma saa nauttia rääppiäisistä.

Rukouksen tässä kohdassa havainnollistuu se, kuinka Jeesus kauniisti pyrkii vaikuttamaan meidän tahtoelämäämme (Fil.2:13). Hän ikäänkuin muistuttaa, että se elämän turvallisuus ja hyvinvointi, mikä vallitsee Jumalan taivaassa, on suuressa määrin koettavissa myös kristityn ihmisen omassa elämässä – jopa taisteluiden keskellä. Näin Jeesus johdattaa meitä tahtomaan niitä asioita, joita Jumala on suunnitellut toteuttaa maan päällä ja joihin Hän on kutsunut meidät mukaan (1.Joh.5:14,15). Meille avataan tie rukousvastauksiin.

Tässä rukoileva ihminen ripustaa koko luottamuksensa Jumalan tahdon toteutumiseen. Hän siirtää helpottuneena oman rukouslistansa sivuun ja uskoo , että Jumalalla on täydellinen tahto ja voima täyttää hänen elämänsä kaikki tarpeet. Mitään tarpeellista ei unohdeta.

Tämänkaltainen asenne vapauttaa rukoilijan rakentelemasta omia pilvilinnojaan. Parempi ja turvallisempi vaihtoehto on etsiä Jumalan tahtoa päivittäisessä elämässään. Löytämisen riemu odottaa.

“Sinun tahtosi, Jumalani, minä teen mielelläni (Ps.40:5-12).” Tämä oli Kristuksen mieli. Se olkoon myös meidän mielemme