En ole masentunut. Tämä elämäni vaihe kiehtoo minua vain niin suuresti. Se on kuin maalaus. Kangas alkaa olla jo täynnä ja maali suurimmilta osin jo kuivahtanut. Paletilla on enää vähän värejä käytettävissä, mutta sitä kylläisempinä ne pyrkivät tyrkylle.

Aivan lempeästi tulee tähänastista taivalta katseltua. Ei ole työlästä havaita, että kanvaasilla erottuvat kahden taiteilijan jäljet. Tunnistan omien töppösormieni tuherrukset. Niistä ei voi erehtyä. Aloitin taivaanrannan maalaamisen jo hiekka-laatikon kupeelta. Se kun ynnätään varhaisen aikuisuuden kaippivoipaiseen uhoon, niin mitähän siitä syntyi? No, yhden sortin katastrofi tietenkin.

Sen jälkeen siveltimeen on selvästi tarttunut joku toinen. Sangen nopeasti hän on saanut sekamelskan rauhoittumaan ymmärrettäväksi värien sinfoniaksi. Kun katse siirtyy aikajanalla eteenpäin, huomaa siellä täällä oman pensselini päämäärättömiä sutaisuja. Taitava Mestari on kuitenkin onnistunut retusoimaan nekin niin, että tänään voin niiden kanssa elää ilman jatkuvaa häpeää.

Kyllä elämä on laiffii, vaikkei Matti Nykäsen reseptiä voi sellaisenaan suositella-kaan. Mutta lehtien putoillessa ne kertovat ohi tippuessaan elämästä enemmän kuin ihmisten kirjoittamat aviisit. Kesän värit hallitsevat vielä. Ne ovat ikäänkuin vanhat vihreät onnellisuuden liikennevaloissa. Niistä on lupa nestorinkin imeä eliksiiriä. Ja hyvä on, ettei pilvilinnojenkaan varjot tyystin katoa. Ne Mestari jättti tauluun ihan omaksi parhaakseni. Hän on jaksanut aina vain uskoa, että vielä ottaisin minäkin opikseni. Opiksi mitä? Elämään armossa tätä päivää.

Huomaan eläväni ”vielä kerran”- jaksoa. Onkohan minulla jäänyt levy pyörimään paikoilleen? Kun olen vieraillut tutuiksi käyneissä seurakunnissa, olen aloittanut viime aikoina puheeni kiitoksella, että ”vielä kerran” olen saanut tulla Jumalan sanaa julistamaan. Itse kyllä haluaisin laulaakin, mutta pienen näytteen annettuani sitä ei enää kaivata. Näyttääkin siltä, että ystäväni Viktor Klimenkon toive on vihdoin toteutunut. Jo vuonna 1981 hän kuunteli hetken lauluani ja totesi, että ”ei aivan kaikkien tarvitsisi laulaa”…

Kun on saanut lahjaksi rikkaan elämän, ei ikääntymistä – kaikkine vaivoineenkaan – voi pitää köyhtymisenä. Se on tietenkin Jeesuksen Kristuksen ansiota. Ilman Hänen peliin puuttumistaan olisi matkani suistunut kadotuksen syövereihin jo puoli vuosisataa sitten. Nyt huomaan tarttuvani lapsen uteliaisuudella elämän pieniin yksi-tyiskohtiin, joiden olemassaoloon vauhdikkaiden vuosien aikana tuskin kiinnitti mi-tään huomiota. Olisiko minussa jäljellä vielä hitunen sitä ensi rakkauden siementä, mitä Jeesus jokaisesta kristitystä etsii?

”Memento mori! (muista kuolevaisuutesi!)”. Ei ole sairautta ottaa se huomioon – ja tehdä se ajoissa. Elämä, tässä ja nyt, tuntuu paljon rikkaammalta. Jokainen hetki on käymässä arvokkaammaksi. Siksi elä sinäkin niitä täysillä, miten lyhyt tai pitkä askeleesi tänään onkin!

Mutta kiitos Jumalalle, joka antaa meille voiton Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta! (1.Kor.15:57)