Olen lähdössä sydämen varjoainekuvaukseen. Kokemuksena se ei ole uusi, enkä sitä juurikaan jännitä. Siihen liittyvät riskit ovat minimaalisia.
Mutta, mitä tuloksista avautuu, saattaa johtaa minut itseni vielä tutkimuspöydällä suuren ratkaisun eteen. Jos sanomista löytyy, niin kardiologi tulee ehdottamaan jatkotoimia. Mutta, ryhdytäänkö niihin välittömästi, vai siirrynkö julkisen terveydenhuollon jonon päähän? Siinä on iso ja kallis kysymys, jonka ratkaisija on myös paikalla. Se olen minä itse.
Totta kai näitä vaihtoehtoja on puitu kotona kuin jonkun futisjoukkueen pelistrategiaa konsanaan. On keskusteltu – ja usko pois: rukoiltu.
No – jos niin on, onko sitten tarpeen olla huolissaan? Periaatteessa varmastikaan ei. Johan Jumalalla on tilanteen kulku täysin tiedossaan. Siis myös minun valintani siinä tutkimuspöydällä huomenna. Kardiologihan tulee näet kysymään minun mielipidettäni – ei Jumalan. Huoli ei siis koske Jumalan valintaa vaan omaani.
Perusta huolelleni löytyy siitä, että olen monta kertaa elämässäni lähtenyt joko-tai -risteyksestä väärään suuntaan. Seuraukset ovat olleet aina kirpaisevia. Joskus enemmän, jos olen selvinnyt pelkällä häpeällä. Ja vaikka olen kuinka kiukutellut Jumalalle avun puutteesta, Hän on sittenkin jälleen yhden oppitunnin verran kertonut: kristittynäkin – ja aivan erityisesti kristittynä – Hän jättänyt tehtäväkseni suorittaa valintoja. Tehdä ratkaisuja. Se on: joko – tai.
Pientä lohdutusta toki tuottaa se havainto, että oikea päätöksenteko näyttää yhdistävän suurta osaa kanssaihmisiäni. Joidenkin läheisien kohdalla voidaan puhua jopa sairaaloisesta arkuudesta. Mutta tuomitsemiseen ei ole varaa. Emmehän voi tietää, miten raskaalla vasaralla sellaisen ihmisen itseluottamus on pirstottu jo elämän alkuvuosina.
Mutta kun katselemme yhteiskuntamme yhä hurjemmalta näyttävää koskenlaskua, ei voi olla kysymättä: kenen hallinnassa tilanne on? Keiden kuuluisi tehdä suuria valintoja ja tekevätkö he niitä? Näyttää myös siltä, että kansalaisina olemme herkästi ulkoistamassa päätöksenteon valitsemillemme edustajille. Sen jälkeen valitsemme itsellemme arvostelijan roolin. Tämä pelistrategia kohtaa meitä yhteiskunnan kaikilla pelikentillä. Ja niissä neuvottelupöydissä ei yleensä Jumalalle ole tuolia varattuna.
Voimme joutua valintojen paikalle äkkiä. Ei ole ollut aikaa valmistautua. Tai, olisiko sittenkin ollut? Olisiko maailman karusellissa tullut sen verran viisautta, että olisi ymmärtänyt tarvitsemansa ihmistä suurempaa neuvonantajaa? Häntä, jolle mikään tilanne ei ilmesty kuin puun takaa, ja joka on luvannut seistä Häneen turvautuvan ihmisen vierellä yhtä hyvin elämän poutapäivinä kuin räntäsateessakin. Sen sateen- tai päivänvarjon alle mahtuvat hyvin myös elämän yllättävät hetket. Sellaiset, joiden edessä arpomisen aika mitataan kenties vain sekunneissa.
Psalmi 90 on otsikoitu Mooseksen, Jumalan miehen rukoukseksi. Siinä asetetaan ihmisen elämä oikealla tavalla kulisseihinsa. Yli puolet rukouksesta kuluu siihen, että Mooses kertoo Jumalalle ymmärtävänsä tämän. Ensimmäinen ja jokaiselle ihmiselle tärkeimmäksi sopiva pyyntö tulee jakeessa 12.
Opeta meitä laskemaan päivämme oikein, että saisimme viisaan sydämen.
Jumalan opettama sydän uskaltaa tehdä valintoja. Jumalan sydämeltä lähtenyt viisaus ei sorru kohtalokkaisiin päätöksiin.
Kiitos, Jeesus, että olet kanssasi tutkimuspöydällä!