Nuorempana en koskaan uskonut saavuttavani sitä vuosien sumaa, mikä tuli äskettäin mittariin. Tenavatkin noteerasivat merkkipaalun niin, että junailivat porukkareissun vanhoille kotikulmillemme Espanjaan. Pörähdimme sinne neljän sukupolven voimin reilu kuukausi sitten. Ikähaitarimme venyi lukemiin 8kk-75v.

En ollut käynyt Espanjassa neljään vuoteen. Siksi yllätinkin itseni jännittämästä matkaa. Kuinka sopeudun normaalin turistin rooliin? Entä terveys, joka viime aikoina on ottanut profiilia lehmän hännästä?

Olin kaiketi ehtinyt jo unohtaa, kuinka Espanja osaa riisua hymyllä tulijan jännityksestä. Iso ilonaihe oli kokea, ettei kielikään ollut mennyt noina vuosina umpisolmuun. Jopa käteni muistivat heti aktiivisen roolinsa espanjankieltä puhuttaessa. ”Que bien!”

Nuo kansainväliset rantakohteet eivät juuri ole muuttuneet. Aivan yhtä hyvin olisimme voineet olla jossakin muussa Välimeren turistipyydyksessä, missä paikallisten tavoitteena on keventää matkailijoiden kukkaroa mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti. Tämän jos saapuja tiedostaa ja hyväksyy, niin hän voi ihan syystä olla tyytyväinen lomaansa. Hyvä muistaa, että meidän Lappimmekin osaa hinnoitella poroajelunsa yläkanttiin. Jokainen halua työstänsä parhaan mahdollisen korvauksen.

Mutta tein minä Fuengirolassa yhden suuren löydön. Huomasin nimittäin paremmin kuin täällä Mutkankylässä, että ikä on sittenkin paljon muuta kuin sarja numeroita. Fugen kadut olivat poissaollessani muuttuneet mäkisemmiksi. Ja ellei oma aamulenkkini rantabulevardilla käynyt hitaammaksi, niin sitten toisten meno on kiihtynyt kohisten. Muistan hyvin, kuinka aikaisemmin olin päättänyt lenkkini nousemalla portaat asuinkerrokseen. Mutta nyt: ah, kuinka hyvä keksintö hissi onkaan! Ja kun espanjalaiset illalla virittelivät vauhtiin omaa elämäänsä, niin meikäläistä veti tyyny vastustamattomasti puoleensa.

Minusta oli tullut vanha! Hei, kuulitteko?!

No – ehkä mr. Parkinson ja muut hänen tautiset kumppaninsa ovat jouduttaneet kehitystä, mutta yhtä kaikki: kompura ukko.

Siitä lankesin miettimään, että mites tästä eteenpäin? Pitäisikö ottaa ikääntymisestä samanlainen kuristusote kuin kansallinen ikonimme Urkki? Poliittisesta koreografiasta esittelyillä ei nyt niin väliä, mutta aamulenkit eivät saaneet häiriytyä. Eivät ainakaan jäädä väliin. Ja Urkin lenkit päättyivät kuuluisiin kuntoportaisiin. Tavoite oli ponkaista yhtä monta porrasta kuin oli vuosikymmeniäkin. Niin piiskaava kunnian-himo kuin Kekkosella olikin, perivät portaat kuitenkin voiton. Mutta toiseksi ylimmälle – eli kuudennelle portaalla hän pääsi vielä 74-vuotiaana. Jos tälle tielle lähdetään, niin eiköhän presidentin esimerkissä riitä tavoitetta kaikille tasavaltalaisille.

Liikunta olkoon minullekin toiseksi paras lääkkeeni. Sen ei tarvitse antaa latua muulle kuin: rukoukselle. Se nimittäin jää käyttöön vielä silloinkin, kun sauvat ja tossut siirretään kohteliaasti papan jäämistöön. Vaikka hengitys muuttuisi huohotukseksi, niin rukousyhteys Jeesukseen kuiskaa sisimmässä: rauhaa, rauhaa. Rukouksen viimeinen käyttöpäivä ei vanhene koskaan.

Ystävät, juuri tällaisia elämän vaiheita varten on usko. Jeesuksen lahjoittama ikielävä usko. Mikäs sitä olisi porskutellessa ilmankin, jos elämä kukkisi päivästä toiseen kuin siellä kuuluisassa Strömsössä. Mutta omassa kropassa koettavaksi nousee väistämättä sekin Raamatun sana, että ”muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat ja joutuvat ne vuodet, joista olet sanova: Nämä eivät minua miellytä.”(Saarnaaja 12:1).

Siinä mainitaan jokaista ihmistä odottava ongelma, mutta myös jokaiselle tarjolla oleva suojalääkitys. Tarkoitus on, että rukous ja uskonyhteys Jumalaan ehtivät ensin.

Kun on turva Jumalassa, turvassa on paremmassa…