Joskus se sormi menee vielä aikuisenakin suuhun. Joko totaalisen tylsistymisen seurauksena, tai sitten silloin, jos tapahtumia kertyy nopeassa tempossa niin viljalti, ettei ehdi edes ihmetellä.
Minulle on nyt kolahtanut sitten viimeisen kirjoitukseni tämä jälkimmäinen vaihtoehto. Tekisi mieli kutsua Tapani Kansa kylään laulamaan oman aikansa ja runsaiden kokemustensa hittiä: “Mistä alkaisin?”
Kokemusten piiri on totisesti laajentunut ihan kirjaimellisesti. Liikkeelle voitaisiin lähteä vaikka pallolaajennuksesta ja sen yhteydessä neljästä yöstä espanjalaisessa lasaretissa. Hyvin nopeasti laajentumisprosessi eteni pääkopan sisäpuolelle, kunnes kuupan reunat tulivat vastaan. Silloin alkoi niin sanotusti puristaa – eli lääketieteen termeillä – ahdistaa. Ei kuulemma mitenkään harvinaista tämän kaltaisissa tilanteissa.
Marbellan sairaalassa maatessani muistin miettineeni kolme vuosikymmentä aikaisemmin, että miltähän tuntuisi joutua täkäläiseen hoitolaitokseen – vieläpä kielitaidottomana. Nyt visiointini sai osittaisen vastauksen. Jännittämistä espanjalaisen hoitokäytännön kohteena riitti hyvinkin omiksi tarpeiksi, vaikka pystyin kaiken aikaa kysellen olemaan kärryillä siitä, mitä kulloinkin on tekeillä ja suunnitteilla.
Jouduin häveten tunnustamaan itselleni, että vuosikymmenien takaiset rempseät rohkaisuyritykseni mahtoivat jäädä tuloksiltaan sangen laihoiksi. Toisaalta ymmärsin tärkeimmäksi laupeudenteoksi pelkästään sen, että kävin ahkerasti sairaalaan joutuneita suomalaisia tapaamassa. Siinä – ja vähintään sen verran – onnistuin astumaan sisälle espanjalaiseen hoitokulttuuriin.
No – päässä ampiaspesää pyöritellen kotiuduin hoito-ohjeiden kanssa. Ikävä omaisten pariin oli polttava. Kuuden päivän kuluttua nousin tuliterän stenttini kanssa koneeseen ja kohti Hannelen kainaloa. Vaikka sairaskertomusta voisi palstatolkulla jatkaa, lopetan sen tähän. Elän tänään.
Jaakko Löytty totesi olevansa kahden maan kansalainen. Pistänpä pokkana yhden paremmaksi. Jos nyt jätän lopullisen kotimaani hoidetun sydämeni aarteeksi ja keskityn jälleen kerran elämään suomalaisena Espanjassa ja espanjansuomalaisen Suomessa. Uskokaa pois, se osaa olla välistä ylitsepursuavan hämmentävää. Niin eri tavalla voi asioista ajatella, niitä toimitella ja jonkinlaisia tavoitteitakin asetella.
Hannele on meistä se, joka on saanut kyseenalaisen ilon olla useammin matkan päällä. Voi teitä joitakin onnettomia, jotka jaksatte hänen osaansa kadehtia. “Eikö se ole ihanaa, kun saa noin usein matkustaa”, he huudahtelevat.
Kuulkaa, ihan oikeasti: ei se enää muutaman kerran jälkeen ole. Mitä tuumisit itse siitä, että eräänä päivänä sinulta häviääkin tunto siitä, mihin sinä kuulut? Mistä olet lähtenyt ja minne käyt matkasi nyt, jos näin runolliseksi heittäydytään. Ja millainen on sen kuusen ääni, jonka juurella asunto?
Sillä juuria me tarvitsemme jokainen voidaksemme hyvin. Ja siksi nämä juurettomuuden kysymykset vievät uskossa elävän ihmisen ajatukset oikotietä kaikkein tärkeimpään. Hengellinen oppi-isäni Mauri Víksten sanoi jo 80-luvulla, että nykypäivän ihmisestä on tullut jälleen paimentolainen. Lukemattomat hengelliset laulut ammentavat tunteensa kristityn taivasikävästä. Jostakin todellisesta kodista, missä remontin ja jokapäiväisen ylläpidon huolet ovat iäksi takana. Pysyvästi unohduksissa.
Näitä tämän pohdiskelun viime rivejä Fuengirolan rantakadun varrella laatiessani olen kiitollinen Jeesukselle, että Hän on valmistanut minulle ja rakkaalle Hannelelle valmiin kodin. Kaksi paimentolaista saavat katoamattoman soppensa. Emmekä tällää kylttiä ovenpieleen: yksityisalue, pääsy kielletty! Joka ilta soittelemme ja siunaamme rakkaitamme tällä taivasikävällä.
Perillä meiltä ei ihastelu pääty. Milloinkaan.