Istuin juuri sanankuulossa. Penkki oli perinteisen kova, mutta ulkoinen epämukavuus ei päässyt pilaamaan mielialaani. Raamattuopiston aikainen ystäväni yli neljän vuosikymmenen takaa jakoi tuoreudella Jumalan sanan rukihista. Nautin joka hetkestä. Siitäkin, että sain vain istua ja ottaa vastaan jännittämättä, mitä ja miten suoriudun omasta puhe- tai musiikkiosuudestani.

Ystäväni esitti saarnassaan kiperiä kysymyksiä. Ne ympäröivät varsinaista teemaa, joka käsitteli kasvamistamme  ihmisinä. Nimen omaan hengellisinä ihmisinä. Kysymykset voisi oikeastaan koota yhden suuren kysymysmerkin taakse: Kuka sinua kasvattaa?

Raamattu on vastauksessaan hyvin selkeä. Kristillinen kasvu onnistuu vain silloin, kun Jumala – eli Kristus – saa olla kasvattajana. Kysymys on siitä Jeesuksen ja Hänen opetuksensa seuraamisesta, mistä puhutaan useita kertoja kaikissa evankeliumeissa. Kolossalaiskirje 2. ja 3.luvuissa apostoli kertoo, miten tämä toteutuu käytännössä. Ja ensimmäisessä kirjeessään Johannes puolestaan paljastaa, että ihmisen aito suhde Jumalaan tulee väistämättä näkyviin hänen suhteissaan toisiin ihmisiin.   Tämä on myrkkyä sellaisille henkilöille, joiden sisimmässä juurii vahva itsenäisyyden ja riippumattomuuden käsite. Mahdollisista kauniista sanoista huolimatta heidän aito rukouksensa kuuluu: – Tapahtukoon minun tahtoni.

Itsenäisen kasvatuksen ihailija ei kuitenkaan ole lainkaan niin vapaa kuin hän kuvittelee. Jos hän alentuu kysymään neuvoa Raamatulta, on vastaus selvä: silloin kasvattajina ovat maailma ja oma liha(Room.13.luku). Päivitetäänpä tuo oman aikamme kielelle. Tuloksena saamme: yleinen mielipide, läheisten vaikutuspiiri, muoti ja ajan ilmiöt, oman mielen-, nautinnon- ja mukavuudenhalut. Ja aivan viimeisinä vuosina on eräs kasvattaja kaapannut kaiken tuon ja vähän muutakin siipensä alle. Siksi aikamme suosituimman kasvattajan palkinto voidaan ilman epäilyksen häivääkään ojentaa SOMElle. Some ei enää juoksuta vain nuoria, vaan sen tarjoamaan pulpettiin on istuutunut suurin osa kansaa lähes vauvasta vaariin.

Ystäväni päätti puheensa kysymällä, koskeeko tämä seurakuntaa? Kyllä se koskee, valitettavasti. Nykyajan seurakunta mainostaa mielellään moniäänisyyttään. Emmekö ymmärrä, että juuri tuossa tavoitteessa piilee jo vahvasti orastavan sekasorron ainekset? Kenen ääni siellä pääsee kaikumaan?Jos jälleen antaisimme Raamatulle sananvuoron, tie kirkastuisi ja uhkaava sudenkuoppa paljastuisivat hetkessä(1.kor. luvut 12-14)

Jos seurakunta (jota yhä enemmän halutaan kutsua kirkoksi) on todella Kristuksen seurakunta, silloin siellä pitäisi vahvasti kuulua yhden äänen. Kristuksen äänen. Jos ihmiskunnan lisääntyvä pahoinvointi on hiipimässä seurakunnan kynnyksen sisäpuolelle, on syykin selvä. Kristuksen ääni on haudattu meidän moniäänisyytemme alle.

Mitä me siis tarvitsemme? Asennemuutosta, jota myös parannukseksi ja mielenmuutokseksi kutsutaan. Me tarvitsemme tietoista luovuttautumistamme Kristuksen kouluun. Ihan lapsen lailla, jos mielimme  taivasten valtakuntaan. Sitä asennetta ei tarvita vain kerran uskonratkaisua tehtäessä, vaan joka ikinen päivä valitessamme kenen neuvojen mukaan ajan iltaa kohden astelelemme.