Syyria. Päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen jo vuosien ajan ovat uutispommit putoilleet televisioistamme. Muiden mukana olen kauhistellut lasten epäinhimillisiä kärsimyksiä ja YK:n ynnä muiden järjestöjen saamattomuutta verilöylyn lopettamiseksi. Onpa Syyria kävellyt ilmielävänä vastaani pakolaisten muodossa. Joidenkin mielestä heidän paikkansa olisi siellä, mistä ovat tulleetkin meidän leipäämme jakamaan.

Noiden lasten kasvoilta paistaa pölyn ja haavojen keskeltä myös kauhistuttava totuus, että he ovat turtuneet valvottuihin öihin ja pommien kuulon särkeviin jyrähdyksiin. Niiltä paistaa myös minun ja laisteni turtumus kärsivien kohtaloihin. Voivottelen ja levittelen käsiäni voimattomuuteni vakuudeksi. Jos joku vaikka uskoisi.

Kauan, kauan sitten seisoi  runneltu mies erään maaherran edessä. Mies ei ollut tehnyt sen enempää pahaa kuin nuo Syyrian lapsetkaan. Maaherra tiesi, että miehelle vaadittiin kuolemaa silkasta kateudesta. Hänestä oli tullut uhka ja hän oli paljastanut aikansa vallankäyttäjien petoksen sekä niiden takana lymyävät motiivit. Liikavarpaille ei olisi saanut astua.

“Etkö kuule, mistä he sinua syyttävät”, penäsi maaherra. Pahoinpidelty vaikeni. Maaherra ihmetteli suuresti, miksi mies ei avannut suutansa. Eikö tämä muka tiennyt, että hänellä oli valta päättää hänen kohtalostaan. Elämästä tai kuolemasta.

Niin vain kävi, että maaherra päätti toisen kuolemasta omaksi parhaakseen. Viattomuutensa merkiksi hän pesi kätensä syyttäjien edessä. Toivoiko hän tosiaankin salaavansa muilta tuomion, jonka itsekin tiesi vääräksi? Oma asema, oma mukavuus tallasivat unohduksen tomuun toisen oikeudet. Yritys oli harvinaisen epäonnistunut. Sitä on sittemmin puitu läpi miljoonia kertoja, ja niin tehdään jatkuvasti yhä uudelleen. Pilatuksesta tuli kuuluisa tavalla, jota hän ei osannut uneksia painajaisissakaan. Tuskin häntä ilahduttaisi sekään, että hänen nimeänsä kantava menettelytapa on vallannut alaa maailmanlaajuisesti ja kukkii nykyisin kukaties runsaampana kuin koskaan.

Keiden edessä me pesemme käsiämme aikamme väkivallan ja terrorin ja uhrien verestä? Keiden, kun jokaisella näyttää olevan vati edessään ja viattomuuden hurkas ilme kasvoillaan? Kaiken lisäksi nyrpistämme nenää niille – pääasiassa nuorille, jotka lähtevät huudoin ja banderollein kiipeämmään portaita kohden vallankäyttäjien linnakkeita. Meidän mielestämme sellainenkin on hyväuskoisten ääriainesten toimintaa. Kyllä aidossa voivottelemisessa pitäisi olla tarpeeksi.

Tuo maaherran tuomitsema mies piti puheita, jotka ovat jääneet kaikumaan aina omaan aikaame asti. Ehkä vuorelta kaiutettiin se niistä kaikkein kuuluisin. Siinä Hän sanoi, että “autuaita ovat rauhantekijät”. Nykyinen omaa mukavuuttaan rakentava ihmiskunta on kuulevinaan viestin: “autuaita ovat rauhasta puhuvat”. Tulosten ei anneta puhua puolestaan. Edesmennyt radio Jerevan osui naulan kantaan sarkastisessa huomiossaan: “Ei koskaan enää sotaa, mutta niin kiivas taistelu rauhasta, ettei kiveä jää kiven päälle.”

Vieläkö sinulla on maljassasi vettä, Pilatus?