Kesä on syksyn takana. Aivan sama, ajatteleeko nyt mennyttä vai tulevaa. Kaiken lisäksi meitä odottavat kahlattaviksi talven nietokset ynnä keväiset lossakot. Virkistävää, eikö totta?
Sää on vuodesta ja vuodenajasta toiseen keskustelun kestomenestyjä. Veitikka silmäpielessä olen yrittänyt täyttää oman velvollisuuteni. Huomaan monen hyvästelevän kesää haikein mielin. Pää riipuksissa, kuten suomalaiskansallinen tapakulttuuri edellyttää. Suuri joukko kohtaa syksyn vastenmielisyydellä. Minulle se on mahdollisuus (ainakin näin kohtuullisella terveydellä). Joskus huomaan jopa poikamaisesti innostuvani. Sellaista on joidenkin vaikea ilman otsan rypistämistä ymmärtää. Mutta Suomi -neidon pukuvalikoimaa ei vaan voi olla ihastelematta. Siihen kun lisäät luonnon äänitehosteet, en pysty olemaan peukuttamatta Jumalalle siitä, että olen saanut syntyä Suomeen ja suomalaiseksi.
Espanjan vuosinani kohtasin paljon huokailevia suomalaisia. He ponnistelivat kätkeäkseen kateutensa. – Oi, sinä onnellinen! Saat elää täällä jatkuvassa auringonpaisteessa.
Ehkä vastaukseni toi heille hieman lohdutusta. – Onnellinen, sitä minä kyllä olen, mutta Suomen vuodenaikoja ikävöin.
Jo kauan sitten ymmärsin, miksi rakastuin luonnonkierron moni-ilmeisyyteen erityisesti koti-Suomessa. Sillä oli – ja on – vastustamatonta kerrontaa ihmisen tarinasta osana Jumalan suunnittelemaa luomakuntaa. Eikä kysymys ole pelkästään estradista tai revontulien kaltaisista tehosteista. Vasta uskoontultuani käsitin pienen – mutta ainutlaatuisen – paikkani Jumalan valtavassa kättentyössä. Siinä, mistä Hän totesi aikojen alussa: – Se on sangen hyvää.
Sää on siis säilyttänyt paikkansa turvallisena keskustelunaiheena. Muut ajankohtaiset teemat ovat paljon synkempiä. Niiden parista ei pääse karkuun matkustamalla aurinkoon. Raamattu kiteyttää meitä yhdistävän ongelman.
Me tiedämme, että koko luomakunta huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa. Eikä vain luomakunta, vaan myöskin me…huokailemme Jumalan lapseksi pääsemistä (Roomalaiskirje 8:18-30).
On kolkkoa tietää, ketkä ovat saattaneet luomakunnan niin huokailemaan. Aurinko, joka luotiin säteilemään lämpöä ja valoa, on nopeasti muuttumassa tulta syökseväksi puhalluslampuksi. Sateet eivät enää tyydy virkistämään uutta elämää, vaan syöksyvät tuhoavina putouksina yli kaiken tielleen sattuvan. Ne ovat syyssateita potenssiin miljoona.
Ja mitä me teemmekään toisillemme! Kuka on syyllinen? Jokainen osaa oikopäätä nimetä muutaman – joka tapauksessa jonkun muun kuin itsensä. Ja mahtuu jätevuoreemme vielä paljon muutakin.
Voisiko olla enää syksyisempiä ajatuksia suomalaiseen perusmakuun?
Mutta avataanpa lopuksi karkkipussi. Kaiken huokailun keskellä jokaisella on mahdollisuus päästä Jumalan lapseksi. Se todella LÖYTYY! Aluksi pyytämällä Jeesusta omaksi Herraksi ja Vapahtajaksi. Hän lahjoittaa vielä uskon, joka katselee kaikkien myrskyjen toiselle puolelle, aina ikikesään saakka. Sinne, missä ei aurinko kärvennä, eikä anneta myrskyvaroituksia.
Sitä odotellessa katsellaan luonnon tarjoamaa opettavaista spektaalia. Ihan ilmaiseksi. Erikoisesti näin syksyllä, kun on kesä niin edessä kuin takanakin.