Kuukauden päivät sitten tein matkan etelään, en tosin eteläistä Suomea kauemmaksi. Oli jälleen ilo olla koolla vanhojen ystävien kanssa. Julistaa aina yhtä ihanaa evankeliumia Jeesuksesta ja osallistua ehtoolliselle.
Aivan kuin kirsikkana kaiken hyvä päälle sain tavata lapsiani ja heidän perheitään.
Saarnamiehen sunnuntaina (siis maanantaina ) köröttelin kiitosmielin kohti keskisuomea ja Mutkankylää. Ajokeli oli hyvä, ja leppoisa musiikki saatteli matkantekoa. Ei edes puhelin kilahtanut kertaakaan ajatusmaailmaa häiritsemään.
Hetkinen! Puhelin! Missä on minun puhelimeni?
Kun juuri äsken olin puolimatkan krouvissa pysähtynyt lounastamaan, en tarkoituksella ottanut puhelinta buffeeta maistelemaan. Sellaisessa tilanteessa sen paikka on takin taskussa, ja takin paikka on autossa. Nyt minun täytyi oikein pysähtyä. Takki oli kyllä vierelläni niin kuin pitikin, mutta puhelin ei.
Missä ihmeessä on minun kännykkäni???
Hapertuva muistini pisti pakin päälle, ja hihna savuten yritin kartoittaa päivän kulkua aamusta alkaen. Kotvasen kuluttua ratkaisu alkoi hahmottua. Pulssini laskeutui kaksinumeroisiin lukuihin. Paikansin karkulaisen poikani kotiin ja yhden tietyn hyllyn reunalle. Hyvä juttu. Täytyypä soittaa ja varmistaa asia.
Reaktio lähti aivan selkäytimestä. Ensiajatus oli siis soittaa sillä kännykällä, joka oli kahdensadan kilometrin siihen samaiseen kännykkään.
Enkö sitten voinut ajaa lähimmälle huoltamolle ja kilauttaa puhelun sieltä? Paitsi, että en muistanut poikani numeroa. Lähimailla reittini varrella ei asunut ketään tuttua, jonka luokse olisi kehdannut mennä keittämääni soppaa selvittämään.
Aika oli pitkä kotona odottaessani vaimon kotiutumista. Hän ei saanut takkia päältä, ennen kuin hyökkäsin hänen puhelimensa kimppuun. Sain huokaista helpotuksen, joka taisi kuulua naapuriin saakka. Asia sai onnellisen ratkaisun, eikä minun tarvinnut olla enää levoton. Poika lupasi laittaa puhelimen heti seuraavana aamuna Matkahuollon luotettavaan kyytiin. Voisin levollisin mielin antautua seuraavien päivien ohjelmaan. Vaan kuinka kävikään.
Missä minun pitikään olla silloin ja silloin? Katsotaanpa kalenterista. Ai niin! Kalenteri oli puhelimessa, jonka Matkahuolto ilmoitti juuri saapuneen Lahteen. Hieno juttu, pikalähetys oli matkannut ensimmäiset parikymmentä kilsaa – joskin alkupisteestä väärään suuntaan.
Mitä vuoroja olin sopinut sairaalan vapaaehtoistyöhön? Keskusteluryhmästähän se selviää, ja se ryhmä löytyy kännykästä. Pahus sentään! No, hyökkäänpä ketjuun läppärillä. Ajatuksena ihan hyvä, mutta läppärin modeemina meidän huushollissa sattuu toimimaan kännykkä. Entä sitten minulle niin rakkaat aamulenkit. Seuranani ovat kulkeneet monet Raamatun opettajat, jotka ruokkivat sieluani ja henkeäni siinä kuin kävely kroppaani? Mistäpä se opetus olisi kaikuisi, ellei rintataskussani matkaavasta kännykästä. Ja se kännykkä oli kahden päivän päässyt jo Seinäjoelle, kertoi vaimon kännykkä. Liekö porhaltanut Tuurin ohi jäämättä viikon tarjouksia ihmettelemään.
Moisen spurtin jälkeen oli matkalaiselle kaiketi lepopäivä paikallaan. Torstaina se ei nimittäin liikahtanut minnekään.
Mutta perjantaina se suuri juhlapäivä koitti.
Hei, kuulkaa kaikki: minun puhelimeni saapui! Minulla on taas kännykkä. Tässä se on, omassa kädessäni! En tiennytkään, kuinka rakas olet minulle. Olen ihan pihkassa sinuun. Ethän koskaan enää suostu jäämään kyydistä, jos vielä unohdan sinut lataukseen ties minne? En edes suostu ajattelemaan, että joutuisin vielä jonakin päivänä elämään ilman sinua.
Jätän sinut varmuuden vuoksi auki vuoteeni viereen. Jos kaipaat minua, niin pirahda ihan vapaasti vaikka pikkutunneilla.