.

Puhuttaisiinko vähän pelosta?
Nolottaako, vai pelottaako se – peloista puhuminen? Vai eikö aihepiiri kosketa? Siinä tapauksessa voi vain ihaillen onnitella. Olet niin täynnä Jumalan rakkautta, ettei pelolla ole elämässäsi tilaa. Meitä muita kyllä pelko kouraisee – ainakin toisinaan. Joskus se uhkaa asettua aivan taloksi.
Nelisenkymmentä vuotta sitten eli keskuudessamme vielä runsaasti sotaveteraaneja. Asuin silloin Espanjassa ja tapasin siellä heitä paljon. Muitakin kuin suomalaisia. Monet kantoivat kehossaan kipeitä sotamuistoja. Suurimmat vammat oli teljetty mielenmaailmaan, mistä ne muutaman lasillisen jälkeen purkautuivat kyyneleiksi.
Tutustuin myös muutamaan Marskin -ritariin. Heitä katseltiin omien kauhumuistojen takaa ihaillen, aivan kuin nämä olisivat olleet toisen rotuisia. He olivat sangen haluttomia kertomaan kokemuksistaan – edes yllytettyinä. Kun heiltä kyseltiin, eivätkö he pelänneet sodassa ollessaan, oli vastaus sama: – Pelkäsin! Pelkäsin niin pirusti. Kaikki he pelkäsivät.
Tämän kuullessaan tavallisen rotuiset huokaisivat helpottuneina. Olemme sittenkin paljossa samanlaisia. Ihmisiä vain, joiden pelkoja on turha vertailla. Kun joku voi hammaslääkärin tuolissa lähes nukahtaa, toiselle se saattaa olla kamalin paikka heti maailmanlopun jälkeen.
Maailmalla monissa vaaranpaikoissa kiertänyt lähetysveteraani ilmaisi osuvasti: – En pelkää mitään niin paljon kuin miestä, joka sanoo, ettei hän pelkää mitään.
On tervettä sekä sairasta pelkoa. Edellisen on Jumala tarkoittanut suojaksemme. Se varjelee meitä hakeutumasta tieten tahtoen vaarallisiin tilanteisiin. Sota on kuoleman ylin airut ja siten pelon pandemian alku. Valloilleen päästyään se ei kysele keneltäkään, pelottaako. Kuuntele uutisia, niin huomaat pelon kasvavan tsunamin lailla sodan vanavedessä.
Eräs pelko on kuitenkin ihmiselle suorastaan hyödyksi. Kysymys on jumalanpelosta. Vaikka se saattaa tullessaan tuntua kauhistuttavalta, se ei silti milloinkaan vahingoita ihmistä. Päinvastoin. Kun ihminen tajuaa oman syntisyytensä, hän yleensä pelästyy sydänjuuriaan myöten. Pelkkä ajatuskin siitä, että joutuisi siinä tilassa kohtaamaan elävän Jumalan kauhistuttaa. Mikä avuksi?
Tuollaisella hetkellä on lähes mahdotonta ymmärtää, että juuri sellaiseen tilanteeseen Jumala tahtoo jokaisen ihmisen tavalla tai toisella joutuvan. On näet aivan välttämätöntä, että me käsitämme, miksi tarvitsemme pelastajan. Meiltä itseltämme se ei käy. Kuin raastava tuli huoli omasta tilasta ajaa silloin ihmistä takaa meni hän minne hyvänsä. Eikä polte lakkaa, ennen kuin hän murtuu kääntymykseen ja pyytää Jeesukselta syntejään anteeksi.
Jumalanpelko on tarkoitettu myös uskovan ihmisen matkavarustukseen. Jos/kun teemme syntiä, sydämessä asuva Pyhä Henki kutsuu parannukseen ja uskon uudistumiseen. Tämän saa aikaan Raamatun sana omin silmin luettuna tai sananjulistuksen kautta vastaanotettuna. Tällainen kohtaaminen on Jumalan lahjaa, joka pitää kristityn uskonelämän tuoreena. Siinä on myöskin salaisuus kristityn kokemaan sisäiseen turvallisuuteen ja rauhaan.
Otsikon kolme sanaa ovat osa miljoonien tuntemasta Hyvän Paimenen psalmista 23. Onko aika täydentää koko lause. Sen sisältämän lupauksen saa jokainen Jeesukseen turvautuva ihminen omistaa omalle kohdalleen.
”Vaikka minä vaeltaisin kuoleman varjon laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani.”