Ei sitä aina herätessään aavista, mistä päivän mittaan itsensä löytää. Piispantarkastuksen päättävä juhlamessu oli kieltämättä nimensä veroinen kokemus. En lainkaan epäile, etteikö se paikallisille seurakuntalaisille ollut suoranainen elämys. Edellisestä kun on vierähtänyt vuosikausia.

Ensimmäistä kertaa sain kuunnella piispan saarnaa ihan livenä. Hyvä puhe olikin. Hän koppasi heti kuulijansa mukaan. Vieressä istuvalle piti sanoa, mitä hyvää hänestä tiesi. Siinä joutuivat vävy ja appiukko totisen paikan eteen. Hätäpäissään vävy väitti arvostavansa apen hyviä tekoja. Toivottavasti niitä edes muutama löytyy. Itselleni jäi vastauksen verran enemmän miettimisaikaa. Kun sitten sanoin pitäväni vävyäni hyvin luotettavana, tiesin kyllä puhuvani sydämestäni.

Muistoihin piirtyi sekin, kun sain alttarilla öylätin itsensä piispan kädestä.

Mutta sitten pidot vasta alkoivat. Vävyni on ko. seurakunnan johtohenkilöitä, Hänen siivellään kävi kutsu maittavan pitopöydän ääreen. Pappeja vilisi oikealla ja vasemmalla. Siinä lipereiden katveessa yritin näyttää ruutupaidassani mahdollisimman tärkeältä.
Tasokas ja laatumusiikilla maustettu tilaisuus päättyi vävyni pitämään kiitospuheeseen. Sitä kuuntelin silmät kosteina ja rinta niin rottingilla, että ruutupaidan napit olivat lujilla.

Sen verran piispantarkastuksista olen jyvällä, että tiedän päätösjuhlan kiitosmielen löytyvän vasta monen kipeänkin keskustelun takaa. Se on tarkoituskin. Seurakunnan tehtävä on palvella ja opastaa “maansa kansaa”. Siinä muutosten paineessa on seurakunnankin suostuttava rehellisesti elämään säilyttämisen ja uudistumisen prosessissa.

Kotimatkalla mietiskelin, millaisia merkkejä ajan hammas onkaan piirtänyt kristillisyyden kupeeseen. Alun perin yhdellä seurakunnalla oli useita piispoja – eli kaitsijoita. Tilannekuvasta riippuen heitä kutsuttiin myös vanhimmiksi ja paimeniksi – eli siis pastoreiksi. He olivat kaikki arvoasemaltaan toistensa vertaisia. Toki johtajuuden ominaisuudet ohjasivat toisia toimimaan enemmän joukon yhteisenä äänenä. Nyt näistä hallinnollisista malleista ja toistemme kelvollisuudesta seurakunnan tehtäviin kiistellään usein naamat punaisina.

Kuka uskaltaa vielä todeta: “Näin on Herra sanonut”?