Nauroimme molemmat niin makeasti.

Ystäväni oli ollut tavanomaisella lenkillään. Ajatukset olivat vapautuneet omille siivilleen. Kevättalven jalkakäytävä oli petollinen. Yksi huolimaton askel ja: hupsista keikkaa!

Kun horisontti asettui taas osapuilleen kohdalleen, niin mikä oli ensimmäisenä mielessä? Menikö nilkka, lonkka tai ranne? Eihän nyt toki! Tuollaiset pikkujutut saisivat odottaa vuoroaan. Tärkeintä oli havainnoida: näkikö kukaan?

Reagointi on kaikille niin ominaista, että se yhdistää koko ihmiskunnan. Aina kun joudumme jollakin tavalla noloon tilanteeseen, on ensiarvoisen tärkeä saada tietää, näkikö kukaan.

Ilmiö tuntuu liittyvän ihmisen varttumiseen. Alle kouluikäiselle pyrstölleen kupsahtaminen ei ole kummoinen asia. Ellei keikahdus aiheuttanut isommin kipuja, niin ei muuta kuin enimmät sotkut pois kamppeista ja menoksi. Mitä se kenellekään kuuluu, näkikö joku tai ei. Mutta kun lähdetään kouluun, käynnistyy tahallaan tai tahattomasti vertailu itsensä ja toisten välillä. Silloin ja siitä eteenpäin on parempi pysyä pystyssä. Futiskentälläkin – ellei sitten ole tarkoitus kalastella rankkaria.

Tästä onkin lyhyt askel ilmiön kääntöpuoleen.

Nimittäin jokaisella ihmisellä on halu tulla huomatuksi myönteisellä tavalla. Tämä tarve elää meissä vauvasta vaariin. Jotta se toteutuisi, on ihminen valmis näkemään paljonkin vaivaa. Kukaan ei halua jäädä seinänkoristeeksi.

Naisille ulkonäkö on tärkeä, ja sen vaalimisessa osaa kosmetiikka- ja muotiteollisuus nyhtää viimeisenkin hyödyn itselleen. Ukot puolestaan huhkivat kuntosalilla henkensä kurkussa, että tuo vyötärölle majaansa rakentava pallukka saataisiin hinattua hartioiden komistukseksi. Tässä yhteydessä en tohdi edes kuvailla niitä ihmisen soidinmenoja, joilla yritämme saavuttaa suosiota sitä mielitiettyä etsittäessä.

Yhteenvetona voitaneen sanoa, että pyrimme korostamaan vahvuuksiamme ja parhaamme mukaan pitämään katveessa heikkouksiamme.

Mutta on yksi, joka näkee kaiken. Kaikista kätkeytymisyrityksistä huolimatta. Jossakin elämänsä vaiheessa jokainen ihminen pysähtyy tämän kysymyksen eteen. Tuntuu kauhistuttavalta, että joku näkee, kuulee ja tietää minusta kaiken. Aivan kaiken – ajatuksia myöten. Kyse on tietenkin Jumalasta.

Sellaista mahdollisuutta täytyy paeta kaikin voimin. Miten toimisi täyskielto? Monet turvautuvatkin ensimmäiseksi Tuomaksen vuorosanoihin: ”ellen näe ja koske, niin en usko.” Kommentti on mieletön. Luotu ihminen ryhtyy komentamaan Luojaansa aivan kuin tämän olemassaolo olisi hänen päätettävissään. Yhtä vähän kuin se, millä tavalla ja milloin Jumala haluaa ilmaista itsensä.

”Hän, joka on istuttanut korvan – hänkö ei kuule? Hän, joka on luonut silmän – hänkö ei näe? Hän, joka kurittaa kansoja – hänkö ei nuhtelisi, hän, joka antaa ihmiselle ymmärrystä? Herra tuntee ihmisten ajatukset: ne ovat turhuutta” Ps.94:9-11).

Luettaessa Psalmia 51 lukija ei voi välttyä aistimasta synnintunnon aiheuttamaa tuskaa. Kuningas Daavid oli juuri saanut tietää, että Jumala oli nähnyt hänen tekonsa ja juonittelunsa koko kauheudessaan. Pakotietä ei ollut. Tilinteon hetki oli koittanut, eikä kuninkuudesta ollut tässä mitään apua. Jumala ei katso henkilöön. ”Minä tunnen rikokseni, ja minun syntini on aina edessäni.” Ahdistunut huuto kohosi Daavidin huulilta. Pyhän Jumalan katse poltti hänen sisintään.

Mutta Jumalan rakkaus nousi tässäkin yli kaiken. Niin raskaista rikkomuksista kuin olikin kyse, Hän ei halunnut tuhota Daavidia. Sen sijaan Hän auttoi tätä löytämään ainoan oikean ratkaisun: synnin tunnustuksen, katumuksen ja vetoamisen Jumalan armoon. Siinä Daavidin ainoa toivo. Siinä on meidänkin ainoa toivo. Sinun ja minun.

”Jumala, ole minulle armollinen hyvyytesi tähden, pyyhi pois syntini suuren laupeutesi tähden. Pese minut puhtaaksi rikoksestani, puhdista minut synnistäni…Peitä kasvosi näkemästä näkemästä syntejäni ja pyyhi pois kaikki pahat tekoni. Jumala, luo minuun puhdas sydän ja uudista vahvaksi henki minun sisimmässäni.”

Tuollaisen rukouksen Jumala kuulee. Katuva syntinen saa anteeksi, eikä Jumalan katsetta tarvitse enää pelätä. Päinvastoin. Kun Jumalan kaiken näkevä katse seuraa armahdettua syntistä, ei mikään voisi tuntua sen turvallisemmalta. Daavidkin oikein toivoi saada elää Jumalan katseen alla. Siitä kertoo esim. Psalmi 139.

”Tutki minua, Jumala, ja tunne sydämeni, koettele minua ja tunne ajatukseni, ja jos näet tieni johtavan vaivaan, ohjaa minut iankaikkiselle tielle.”

Miten ihminen sitten elämässään kompuroikin, niin Jeesus on valmis nostamaan ylös. Jokaisen, joka häntä avukseen pyytää. Eikä tarvitse hävetä sitä, että hän näkee kaiken.

Parempi niin.