Useimmat muistavat tuon elokuvan. Siinä rasavillin Kevin -pojan yksinäisyys kääntyy huimaksi seikkailuksi, jonka taakse itse ongelmakin hautautuu. Elokuva saavutti valtaisan suosion. Seurauksena aihe kaluttiin jatko-osissa perusteellisesti loppuun.

Mutta yksinäisyys ei ole loppunut. Päinvastoin. Olojen ajautuminen koko maailmassa tukalammaksi myös yksinäisyydestä on kasvamassa yhä mittavampi ongelma.

Traagisinta se on elämän alku- ja loppupäässä. Silloin ollaan kaikkein riippuvaisimpia toisten antamasta tuesta. Sosiaalitoimi tuskailee avuttomuuttaan niin lapsiin kuin vanhuksiinkin kohdistuvien laiminlyöntien edessä. Unohtamisen ja syrjään jättämisen kautta tapahtuva kiusaaminen ei rajoitu vain koulujen yhteyteen.

Selityksiä löytyy. Ehkä kaikkein yleisimmin viljelty veruke on vetoaminen kiireisiin. Toki siinä on totta toinen puoli, mutta lähes aina omien asioidensa parempi järjestely vapauttaa aikaa toisille – jos vain halua löytyy.

Aina ei pelkkä mukana oleminen riitä. Raakaa yksinäisyyttä voi kohdata todetessaan toistuvasti olevansa joukossa epätoivottu ulkopuolinen. “Me ja ne” -asetelmat rakentavat muureja, joiden murtaminen on riskialtista. Niin tehdessään saattaa huomata itse joutuneensa ryhmän ulkopuolelle.

Yksinäisyydellä voi olla kauniit kulissit. Tämä tiedetään tuskallisesti monissa kodeissa ja parisuhteissa. Vain paljastumisen pelko ja sen tuoma häpeä voittavat halun huutaa apua. Tällöin yksinäisyyden uhrit jäävät piiloon löytämättä suojapaikkaa edes omasta kodistaan.

Useimmat seurakunnat ovat joutuneet rajoittamaan tuntuvasti toimintaansa. Meidän uskovien kunnia-asiana on silti huolehtia siitä, että kukaan omassa vaikutuspiirissämme ei unohdu yksinäisyyteen. Aikamme kuuluu myös toisille. Näinä rajoituksien aikoina voimme laajentaa tuttua kontaktipiiriämme ja olla itse aktiivisia. Muistamalla toisia olemme Jumalan asialla.