Näinä päivinä monet asiat avaavat muistojen latua lapsuuden jouluun. Matka sinne on osa joulun lahjaa. Sen arvoa ei mitata yltäkylläisyydellä tai sen puutteella.

Lahjoista jos puhutaan, niin eiköhän juuri lapsena saadut lahjat kömmi esiin muistojen komerosta. Ainakin itselleni niiden käänteleminen vuosien karttuessa sykähdyttää aina vain enemmän.

Varhaislapsuudessa sain yleensä kaksi lahjaa. Toisen olivat sukulaiset hommaneet. Ilahduttavaa toki, vaikka se jäikin aina vähemmälle huomiolle. Mutta mitäs sanotte näistä: keinuhevonen, polkuauto, rattikelkka, auton ohjauspaneeli mittareineen ja vipuineen jne?

Myöhemmin minulle selvisi, että isä oli omin käsin nikkaroinut ne kaikki. Ymmärryksen karttuessa niiden arvo nousi silmissäni valtavasti. Vuoden varrella isä oli seuraillut puuhiani ja osasi valmistaa lahjani kehitystarpeeni mukaan.
Jo pitemmän aikaa olen ollut vakuuttunut siitä, että nykyisin hautaamme lasten joulun pakettiröykkiön a
lle. Lahjojen todellinen sisältöarvo laskee suoraan verrannollisesti niiden lukumäärään. Ehkä soisimme lapselle rikkaamman joulun antamalla hänelle vain yhden ja arvokkaan lahjan. Sellaisen, jota hän itsekin ymmärtäisi tarvitsevansa. Kustannukset voisi jyvittää sukulaispiirin kesken. Näin pääsisivät kaikki lähemmäksi joulun todellista ydintä.

Sillä vietämme joulua, koska Jumala lahjoitti meille yhden ainoan lahjan. Parhaansa. Oman ainoan Poikansa. Katsoessaan elämäämme Jumala tietää lahjansa tulevan ihmiskunnan suurimpaan tarpeeseen. Ilman Jeesusta jokainen meistä hukkuu synteihinsä.

Aina 26 -vuotiaaksi minäkin ylenkatsoin Jumalan antamaa lahjaa ennenkuin otin sen vastaan. Mitä valtavaa rakkautta Taivaalliselta Isältä, että Hän ei vetänyt lahjaansa pois! Ei sinultakaan.

“Kaikille, jotka ottivat Hänet vastaa Hän antoi oikeuden tulla Jumalan lapsiksi, niille, jotka uskovat Hänen nimeensä”(Joh.1:12).