Teihin katsotaan tänään paljon. Itsestänne ehkä tuntuu siltä, että kysymyksessä en enemmänkin vahtiminen. Sen kyttääminen, mitä saisitte tehdä ja mitä ette.

Osittain olette oikeassa. Mediassa puhutaan salaisista bileistänne ja välinpitämättömyydestänne. Ja jos sitten muiden mahdollisuuksien puuttuessa treffaatte ostareissa, sekin herättää pahennusta. Varmasti tuntuu välillä siltä, että ainoa sallittu paikka nuorelle on omassa huoneessa ja etäopetuksessa.

Mutta suurin syy teidän katsomiseenne johtuu siitä, että te olette meille rakkaita. Tosi rakkaita. Meidät on eristetty teistä vielä jyrkemmin ukaasein kuin teidät kavereistanne. Oma askeleemme on jo lyhentynyt, eikä meistä ole enää tulevien haasteiden voittajiksi. Siksikin katsomme teihin. Koemme monta kertaa itsemme riistäjiksi, jotka ovat turmelleet mahdollisuuksianne rakentaa omaa onnellisuuttanne.

Vastentahtoinen yksinäisyys masentaa meitä kaikkia. Mutta erityisen myrkyllistä se on teille nuorille ja – ennemmin tai myöhemmin – kauttanne koko yhteiskunnalle. Ei voi olla oikein, jos olemme huolissamme anniskelupaikkojen aukiolosta ja samaan aikaan eväämme lapsilta ja nuorilta terveiden harrastusten mahdollisuuden.

On kuitenkin erittäin tärkeä muistaa, että te nuoret ja me ikäihmiset emme ole toistemme vihollisia. Me tarvitsemme toisiamme. Ette arvaakaan, miten papan sydän kaipaa rutistaa lapsenlapsiaan rintaansa vasten. Me rukoilemme ja tahdomme teidän parastanne. Uskomme, että tekään ette tahdo tieten tahtoen saattaa meitä jo haurastuneita koronan saaliiksi.

Jumala on suunnitellut elämään nuoruuden ja vanhuuden. Teillä nuorilla on se voimavara, jota me kaikki tarvitsemme. Ehkä meillä senioreilla on asettaa yhteiseen peliin kokemusta ja vuosien saatossa hankittua elämänviisautta.

Sen pohjalta haluankin rohkaista teitä, rakkaat nuoremme: koettakaa kestää, jaksaa ja sietää. Yhdessä – ja vain yhdessä – me selviämme.

Jumala siinä meitä auttakoon!