Se on painajainen meidän saarnamiesten ohella monelle muullekin. Liian usein tulee painajaisesta totta. Vaikka koet puhuvasi kuin Runeberg parhaimmillaan, niin huomaatkin kuulijasi nuokkuvan kuin Espanjan aasit siestan aikaan.

Edellä mainitun tilanteen puolustukseksi on sanottava, että se on yleensä tahatonta. Valitettavasti kaikki ohipuhuminen ei sitä ole. Esitystapa ja valitut sanankäänteet vaikuttavat suuresti siihen, herkistyykö kuulija kuulemalleen vai antaako sanojen purjehtia tarkoituksella ohitse. Tullakseen kuulluksi olisi asia siis esitettävä kiinnostavasti ja kohteliaasti. Huuto tai pakkosyöttö palaa lähettäjälleen myrkyllisenä bumerangina.

Näin kriisiaikana odotamme kansalaisina, että meille puhuttaisiin selkeästi yhteisistä asioistamme. Kuullun ymmärtämisessä on usein vaikeuksia, eikä vika läheskään aina ole ollut meissä vastaanottajissa. Sitä on jopa pääministeri nöyrtynyt pyytämään anteeksi.

Mutta yleisimmin ohipuhumisen vaara uhkaa ihmissuhteitamme. Pitkälle jatkuessaan se äityy molemminpuoliseksi sanasodaksi, missä kuuntelemisen ja keskinäisen ymmärryksen etsiminen heitetään romukoppaan. Molemmat ampuvat sanallista sarjatulta omista poteroistaan, tai sitten vaivalla saavutettu sopu kääntyykin mykkäkouluksi.

Jos puhujan tulee suitsia sanomisiaan, niin ei kuuntelijankaan rooli ole toisarvoinen. “Et kuuntele minua!” Tuon olemme varmasti jokainen saaneet kuulla. Välinpitämättömyys toisen asiaa kohtaan kalahtaa äkkiä omaa nilkkaan. Tämäntapaista ohipuhumista voi tapahtua esim. niinkin tärkeässä tilanteessa kuin lääkärin vastaanotolla. Silloin voivat seuraukset luonnollisesti olla vakavia.

Avioliitto – ja perhepiiri yleensäkin – ovat toistensa ymmärtämisen elinikäinen harjoittelurata. Myös erilaiset yhteisöt hiovat meistä vahingollisia särmiä niin puhujina kuin kuuntelijoina. Pääsemme vapautumaan oikeassa olemisen pakosta.

Emeritusprofessori Osmo A. Wiio puki ohipuhumisen viisaalla huumorilla: “On aina olemassa joku, joka tietää sinua itseäsi paremmin, mitä olet sanomallasi tarkoittanut”.