Joitakin viikkoja sitten istuin junassa. Minua eivät kiskot vieneet etelään eivätkä karkuun eilistä, vaan nokka osoitti tiukasti pohjoiseen ja kohti äärimmäistä menneisyyttäni.
Mieli oli odotuksesta pinkeänä. Jo pelkkä junamatka vei sisimpäni haistelemaan 1950-luvun makuuvaunun ilmapiiriä. Vanhempieni ja siskoni kanssa teimme lähes vuosittain kesäisen matkan Rovaniemelle, missä sain ensi kertaa aukaista silmäni tälle maailmalle. Aikaisempien matkojen kommellukset tulvivat mieleeni, ja tuota albumia selailin ajatuksissani nyt, yli 70 vuotta myöhemmin.
Edellisestä matkasta napapiirin tuntumaan oli vierähtänyt jo 16 vuotta. Paljon oli sillä välin Kemijoessa vettä huilannut. Sairauden ja iän lyhentäessä askeleitani heräsi talvella voimakas kaipaus palata juurille. Jospa vielä kerran. Silloin se tarkoitti, että nyt tai ei enää koskaan.

Vastassa ollut serkkuni jännitti, mahtaisimmeko enää tunnistaa toisiamme. Minäpä tunnistin ensin. Alkuriemua himmensi kuitenkin aavistus siitä, että ehkä olin itse naavoittunut enemmän. No, harvemmin naisille parta kasvaa – ainakaan näin harmaata, minkä taakse olin jo vuosia itseäni naamioinut. Mutta mistäs sitä tiesi, millaisen tasapäistämisprosessin joulupukki oli kotikulmillaan käynnistänyt. Käyttäähän sekin – kuulemma – joskus tekopartaa…

Nimittäin kaikki, mikä vain suurin piirtein voi muuttua, oli näinä vuosina muuttunut – tai oli parhaillaan muuttumassa. Ainakin jos bisneksestä puhutaan, niin kaikkien haikaileman talouskasvun veturiksi voisi harkita joulupukin pestaamista eduskuntaan. Hän on saanut asuntotuotannon vakaaseen kasvuun Rovaniemellä, joskin vuokra-asunnon saaminen käy silti yhä vaikeammaksi kiinteiden osa-aikaisten sopimusten vuoksi. Asuntoa etsivän pahin kirosana Rovaniemellä onkin: Airbnb.

Hector ryhtyi puolestaan laulamaan sisälläni:
“Kukat ja niityt ovat asfaltin alla…
asfaltin alle jäi rakkautein,
asfaltin alla on menneisyytein.”

Tukkipuomien saartamassa Pöykkölän poukamassa 10–12-asteinen Kemijoki ei tuntunut alakoululaisesta koskaan kylmältä. Pöyliövaaran iso hyppyrimäki oli ehditty purkaa jo ennen kuin minä laskin sen alastulorinnettä peffallani. Kesäaikaan – arvattavin seurauksin.
Lapsuusvuosinani kaikki vesi haettiin läheisestä “hetheestä” (so. lähteestä). Jo ajat sitten sen virkistävä anti on kahlehdittu betonin sisään kuin lapinsodan aikaiseen bunkkeriin. Sen kupeeseen on noussut ihan maisemallinen grillikatos. Sitä kaupungin huoltomiehet käyvät siistimässä ja korjaamassa sitä mukaa, kun pahoinvoiva nuoriso poikkeaa sitä tärvelemässä.

Näinhän meille kaikille käy. Jos niin sanottu kehitys pyrkiikin – usein kovalla hinnalla – tarjoamaan edistystä, on se samalla armoton entiselle, jolla sittenkin oli paljon säilyttämisen arvoista annettavaa. Kuten turvallisuutta, rauhoittavaa luonnonläheisyyttä sekä enemmän rakentavia ja tuiki tarpeellisia ihmissuhteita.

Pari päivää myöhemmin nytkähti etelän juna liikkeelle. Samaan kyytiin oli aikanaan hypännyt muuan Jari Tervo, rovaniemeläinen hänkin. Etelään saavuttuaan hänestä kuoriutui tuottelias toimittaja ja kirjailija, jonka kirjoista löytää räväkkää mutta asiapitoista kerrontaa Rovaniemestä – ja Lapin selkosten elämästä muutenkin.

Tervo on toimittanut Ylelle lukuisia historiaan ja elämäntapoihimme pureutuvia ohjelmasarjoja. Eräs tunnetuimmista on ”Kun Suomi muuttui”. Sen tunnari on kuin suoraan minun ja muiden muistojen perään haikailevien päiväkirjoista:

“Ei missään ole niin kaunista kuin siinä paikassa, jota ei oo olemassa. Sinne mä tahtoisin kerran vielä…”

Niin, että tämä muistojen hapuilu on oikeastaan Jari Tervon syytä. Mutta en kanna laiselleni Lapin pojalle kaunaa.