Radiopuhelinliikenteessä tarvitaan instrumenttia nimeltä tangentti. Sitä kun painetaan, niin oma puhe lähtee eetteriin muiden kuultavaksi. Viimeisenä sanana pitää sanottaman “kuuntelen”. Se tarkoittaa sitä, että nyt on toisilla puheenvuoro.

Riiteleminen radiopuhelimessa on työlästä. Jos ei pinna kestä kuunnella toisen sanailua loppuun, niin oman tangentin painaminen ei saa ilmoille kuin korviasärkevän vinkumisen. Se pilaa molempien mahdollisuuden keskusteluun. Myönnettävä kai on, että päällepuhumisen kakofonia onnistuu meiltä hyvin ilman radiopuhelintakin.

“Missä on paljon sanoja, sieltä ei syntiä puutu, mutta joka huulensa hillitsee, on taitava.”(Sananlaskut 10:19). Viisas mies tuo Salomo.

Mehän ihailemme hyviä puhujia. Sanoissaan sujuva ja olemuksellaan valloittava puhuja onnistuu valkaisemaan mustankin lähes valkoiseksi tai päinvastoin. Sanaisen säilän virtuoosi hiljentää kuulijansa tämän omaan mitättömyyteensä. Niin on pölynimuri, vitamiinipurkki tai poikkipuolinen mielipide ostettu, vaikkei sellaisia tarvitsisikaan.

Hyvät kuuntelijat ovat harvassa. Tämä paljastuu viimeistään silloin, kun olemme ajaneet elämässämme jonkin sortin kolarin. Kuka kuuntelee silloin selityksiämme?

Ei tarvitse omistaa terapeutin valtakirjaa ollakseen hyvä kuuntelija. Mutta ajan antamista toisen hyväksi se kyllä vaatii. Jos koskaan, niin nyt on kuuntelijoilla kysyntää. Yhteinen sotamme virusta vastaan on ajanut meidät vähintään parin metrin päähän toisistamme. Tuhannet vanhukset ja jo valmiiksi yksineläjät nääntyvät hiljaisuuteensa. Toisistaan erotetut nuoret menettävät elämänhalunsa.

Haloo! Onko siellä ketään? Missään??? “Oi – jospa joku kuuntelisi minua”, Jobin tuskanhuuto ei ole lakannut kaikumasta.

Jumala on toki luvannut kuunnella kaikkia ja aina. Mutta jos itse delegoin kuuntelemisen Jumalan tontille, niin pakenen sitä vastuuta, minkä jakajaksi Jumala on minut – ja meidät – asettanut.

Mietipä sinäkin, kenelle voisit vielä tänään painaa tangenttia ja sanoa:

“Kuuntelen!”