Kesää se vain pukkaa taas. Ruoho kasvaa kohisten ainakin Mutkankylässä. Ei ehdi juuri muuta kuin leikkurin selässä kurvailla. Sen verran jää tosin ma-nuaalistakin puhdetta, ettei tarvitse kuntosalia etsiä oman tontin ulkopuolelta.

Tosi monet henkilöt ovat hieroneet FB:ssä kaveruutta. Hieman minua ihmetyttää, sillä omat postaukseni tuntuvat juuttuneen talviunille. Mutta, mikäs siinä, jos tarkoitus on iskeä tarinaa eikä esitellä muotojaan. Muutenkin on tietysti syytä muistuttaa itseään, että viidakossa täällä ollaan.

Olen kyllä kirjoitellut – ei sen puoleen. Uusi hartauskirja on viime silausta vail-le valmis. Jos Herra pitää natisevaa maailmaamme vielä kuosissaan, niin julkaisupäivä koittanee elo/syyskuussa.

Edellisessä kirjoituksessa kerroin toisesta hankkeesta. Siinä oli tarkoitus koo-ta yksiin kansiin puolisen sataa todistusta Jumalan suurista teoista itse kunkin elämänpiirissä. Kiinnostus oli kuitenkin valitettavan vähäistä. Jätetään siis asia hautumaan. Herran suuret teot senkun lisääntyvät, joten niistä homma ei ai-nakaan jää kiinni.

Kuten kuvasta näkyy, ilmiselvästi uskovainen lentokone lepäilee raukean oloisena vehreällä nurmella. Siinä ovat luovat ajatukseni. Kukahan kävisi pot-kaisemassa nuo pyöräpukit pois? Samalla voisi tempaista reippaasti propel-lista moottorin sytkyttämään. AMEN!!!
Silloin Amigo nousisi vaappuen vanhoille siivilleen. Juttua alkaisi tulla kuin sieltä turkin hihasta (huom! Tämä ei ole kannanotto Nato -keskusteluun).

Hyvää kesää, viidakon kansa!