Olen sangen onnellinen mies. Erityisesti näin Ystävänpäivän tuntumassa pysähdyn taas ihmettelemään, kuinka paljon minulla onkaan ystäviä. Varmasti enemmän kuin mitä olen ansainnut. Siksi koenkin saaneeni myös ystävät lahjana Jumalalta. He ovat iso osa onneani.

Viime viikko vierähti kuntoutuksessa. Voi sitä hienojen hoitojen ja neuvomisen määrää, millä ystävälliset asiantuntijat auttoivat kohtaamaan sairauden eteen nosta-mia haasteita! Ja riitti evästä muutenkin: aamiainen, lounas, iltapäiväkahvi, päiväl-linen ynnä iltapala. Ei Suomi äiti pihistellyt hoitaessaan omaansa. Eikä ainoastaan minua, vaan rakkaan vaimoni Hannelen eteen tuotiin sama kattaus. Lisäksi häntä valmennettiin sen päivän varalle, kun minä en ehkä tiedäkään enää, missä on itä ja länsi.

Kaikki tuo ei ole halpaa lystiä. Siihen kun lisätään se muu hoito, mitä olen saanut suomalaisena osakseni, tekee mieli ottaa hattu päästä ja kumartaa.

Väitän olevani myös kiitollinen. Ja mitä enemmän kuulen maatamme ja sen vastuunkantajia haukuttavan, sitä kiitollisemmaksi koen itseni. Minun ei tarvitse olla edes katkera tai kateellinen – enää. Sitäkin lientä on nimittäin tullut joskus maisteltua. En suosittele.

Tuntuu pahalta, kun joutuu seuraamaan tämän hetken riitelyä suomalaisuuden periaatteista. Kuin kaiken kielteisyyden prototyyppinä istuu partaansa sukiva ay-pomo haastattelussa. Ministeritason palkkaa nauttivana hän vain viileästi toteaa pis-tävänsä satamat seis. Hänen mielestään on oikein pysäyttää yhteisen Suomemme verenkierto. Asenne tarttuu kuin tuli katkeruuden tappuraan. Jotkut kuvailevat sitä jopa rohkeudeksi.

On totta, että otteen irroittaminen saavutetuista eduista on vaikeaa. Mikä on minun, se pysyköön aina omanani. Miksi me olemme niin vastahakoisia myöntämään, että minun omani on osa yhteistä Suomea? Jos en koskaan avaa nyrkkiin kouristunutta kättäni, en pysty muuhun kuin lyömään. Jokainen voi halutessaan löytää faktaa siitä, että rakas Suomemme voi taloudellisesti ja moraalisesti erittäin huonosti. Se on tehostetun hoidon tarpeessa, ja silloin kysytään verenluovuttajia eikä kuppareita. Nyt on antamisen eikä potin jakamisen aika.

Oma eläkkeeni jää reilusti keskiarvon alapuolelle. Silti minulle ei tuota vaikeuksia hyväksyä edessä odottavia veronkorotuksia ja mahdollisia etujen leikkauksia. Ihmis-kunnan eteen piirtyy niin synkkiä tulevaisuudennäkymiä, että voimme vain toivoa selviytyvämme niistä verojen korotuksilla.

Suomi tarvitsee nyt kuntoutusta. Se on meidän tehtävämme. Sinun ja minun. Me toimimme terapeutteina. Emme voi ulkoistaa tehtävää EU:lle tai NATOlle. Kyyti käy kylmäksi, jos sitä yritämme.

Ei tämä tainnut oikein onnellisen miehen tekstiltä tuntua. Mutta malta, tärkein pointti on vielä sanomatta. Aukaisen Elämän Käsikirjan ja luen kanssasi: ”minun onneni on olla lähellä Jumalaa”. (Psalmi 73:28)

Niin ihmeelliseltä kuin se kuulostaakin, silloin suomalainen pieneläkeläinenkin voi kokea olonsa upporikkaaksi.