Kirja on vaarassa kuolla sukupuuttoon. Ihan totta! Lukeminen on vähentynyt huolestuttavissa määrin. Erityisen hälyttävä on tilanne nuorten ja lasten keskuudessa. Keneltä lienevät lukemattomuutensa oppineet..?

Tekniikka on haastanut perinteisen kirjan. Kehitys harppoo eteenpäin ja tarjoaa yhä vetävämpiä audiovisuaalisia elämyksiä. Pelkistä aakkosista rakentuva äänetön tietopaketti on auttamatta jäämässä jalkoihin. Samaan aikaan kun kehittyvissä maissa ponnistellaan lukutaidon saavuttamiseksi, niin vauraassa hyvinvointikulttuurissa leviää uusavuttomuus. Älylaitteilla onnistuu kaikenlainen akrobatia, mutta kirjan käsittely – ja ennen muuta siihen keskittyminen – muodostuu yhä useammalle ylivoimaiseksi. Ellet usko minua, niin suuntaa lähimpään kirjastoon. Huomaat, kuinka elokuvat, pelit ja äänikirjat ovat valtaamassa tilaa perinteiseltä kirjalta. Erityisesti asiakirjallisuus on tungettu perimmäisille hyllyille, että kasvavalle viihteen kysynnälle saadaan tilaa. Eikö sinusta ole sairasta, jos murhat ja muut rikostarinat kiinnostavat enemmän kuin vaikkapa historia ja elämänkerrat?

Kokonaan oma lukunsa on siis pysähtyä tarkastelemaan lukutottumuksia. Ehkä vaatiikin hieman rohkeutta pohtia omaa suhdettaan kirjoihin ikäänkuin ulkopuolisin silmin. Millaista lukemiseni on? Minkä tyylistä lukemistoa kulutan? Luenko oppiakseni jotakin hyödyllistä, vai tyydynkö selailemaan tarkoituksella löytääkseni meheviä juttuja tai ajatusköyhää viihdettä? Tuon taidon oppimestarina toimii paisuva somekulttuuri. Se tempaa kovin helposti joutotiedon rannattomille ulapoille.

Ja kuitenkin: tosipaikan tullen on meidän yleensä käännyttävä kirjojen puoleen. Siinä hakeutuu moni sormi suuhun. Ei löydy edes sen verran ”kirjaviisautta”, että tietäisi mistä etsinnän aloittaa. Vähänkin parempi pesti yhteiskunnassa edellyttää sentään vielä lukemisen ja kirjoittamisen taitoja. Maailman tärkeimmillä asioilla on kirjansa. Niitä ei voi korvata. Kännykän paikka ei ole koulutunnilla, mutta kirjan on.

Entä sitten, jos kirja löytyykin kännykästä? Aina silloin tällöin puhetta pitäessäni kysäisen kuulijoilta, kuinka monella on Raamattu mukana. Yhä useammin esiin nostetaan kännykkä. No – parempi niin kuin ei mitään, mutta kuitenkin minua vähän tökkii. Kun pirukin kuulemma tuntee hyvin Raamattua, niin hän on erittäin halukas istumaan vierellemme kännykän selaajaksi. Miksi siis ei voi ottaa mukaan oikein ehtää Elämän Kirjaa, jos sellainen kerran löytyy kodista pölyä keräämästä? Muslimit kutsuvat kristittyjä ”kirjan ihmisiksi”, mutta olemmeko sellaisia? Suurista näkemys-eroista huolimatta meidän on tunnustettava, että muslimit vaalivat Koraaninsa pyhyyttä monin verroin paremmin kuin me Raamattua.

On kirjoja, joiden sanoma on syytä ottaa kirjaimellisesti. Esimerkiksi yhteiskunnan suojaksi kirjoitettu laki on sellaista kannesta kanteen. Se ei ole joidenkin mielipide, vaan sitoo kaikkia. Erimieltä olevien asuinlähiötä kutsutaan vankilaksi.

Otsikon kysymyksen tarjoili Jeesus eräälle uskonoppineelle, joka lähestyi häntä muka tietämättömänä kiusaamismielessä. Jeesus löi hänen eteensä kymmenen käskyä ja nosti pöydälle elämän suurimmat kysymykset. On tutkittu asia, että kirjoitettu sana voittaa arvovallassa puhutun. Ääni vaikenee, teksti jää.

Lopuksi heitän haasteen. Moninkertaisena isoisänä haastan teitä mummit ja vaarit hankkimaan lapsenlapsillenne seuraavaksi lahjaksi kirjan. Kunnon kirjan, eikä mitään hömppää. Saattaa toki käydä niin, että teininalku nyrpistää aluksi pettyneenä nenää ja hautaa kirjan hyllyynsä. Mutta sinut nähdessään se nouseekin hänen mieleensä. Ja aina voi muistia vähän avustaa kysymällä: ”Mitä pidit siitä antamastani kirjasta”.

Näin voit pelastaa rakkaan lapsenlapsesi lukutottumuksen – ja ehkä koko hänen elämänsä. Samalla varjelet kirjaa vaipumasta sukupuuttoon.