Jeremiadi tarkoittaa valitusvirttä.

Mitäkö syytä minulla oli valitusvirteen kävellessäni pari viikkoa sitten tutulle ja aurikoiselle rannalle Torremolinosissa? Eikö pakkasen kynsistä pääseminen pitäisi olla suuren ilon ja kiitoksen aihe? Kyllä. Kyllä se sitä olikin. Elimistö haukkoi tovin henkeä, että kummanko lämpömittarin mukaan tätä Amigoa olisi yritettävä pitää hengissä.

Olen kävellyt samalla rannalla ensimmäisen kerran yli 30 vuotta sitten ja sen jälkeen lukemattomia kertoja. Muistan elävästi omien lapsieni iloiset huudahdukset heidän rynnätessään sinisenä odottavaan Välimereen. Ylipäätänsä ihmiset olivat iloisempia. Turisteillekin pääsy Espanjaan oli jotakin suurta. Vuosien vieriessä oppi helposti poimimaan joukosta ensimatkalaiset, joiden silmät loistivat lapsenomaista uteliaisuutta.

Missä ovat sisäiset lapsemme tänään? Mikä sytyttää mielemme paloon, josta näkyisi halu rakentaa tätä maailmaa? Yhdessä. Ilman, että näkisimme toinen toistamme kilpailijoina – tai mikä yhtä pahaa kuin yleistäkin – kohteena josta voi hyötyä.

Muistan, kuinka noina vuosina lapset olivat kaikkien huomion ja huolenpidon jakamaton keskipiste. Varmin tapa osoittaa sivistymättömyytensä oli käyttäytyä töykeästi lapselle. Kaikki juttelivat heille, ja monet pörröttivät nauraen pieniä päitä. Saattoipa ventovieras aikuinen tarjota lapselle makupalan, ja kaikilla oli niin mukavaa.

Nyt lapset on opetettu pelkäämään aikuisia. Ei tulisi kuuloonkaan, että alle kouluikäistä jätettäisiin edes kotipihaan ilman tiiviisti valvovaa silmää. Lapsia on parempi olla jututtamatta, sillä kotona opetettu torjumismekanismi ahdistaa lapsen luontaista halua ja tarvetta kommunikoida turvallisesti kenen tahansa kanssa.

Tähän on tultu. Eikö jo pelkästään tässä ole riittävää syytä jeremiadille? Otan toisen mollissa kulkevan aiheen. Sen alta en itsekään pääse karkuun, joten kysymyksessä ei ole toisten vikoileminen.

Ylensyöneissä länsivaltioissamme olemme menettäneet kykymme nauttia ja iloita pienistä asioista. Olemme astuneet pahasti ansaan. Yhä suurempia elämyksiä tavoitellessamme olemme kadottamassa itse elämän luonnollisen yksinkertaisuuden. Olemme polkeneet sen jalkoihimme. Ymmärräthän; juuri sen loisteen, mikä hehkuu lapsen silmistä hänen nähdessään kutsuvan meren.

Ja niin ylensyöneitä olemuksiamme kuskataan konelasteittain ympäri maapalloa – loppupelissä vain jouduttaaksemme ikävystymistämme. Tätä kansaa kulkee nyt Torremolinosin rannoilla. Tai Phuketissa. Tai niinkin pyhillä hietikoilla kuin Israelissa.

Kun ajan iltarusko punottaa yhä voimakkaammin, uskallan arasti esittää itselleni ja toisillekin matkasuunnitelman. Eikö olisi korkea aika tehdä matka omaan sisimpään? Aivan avoimin silmin ja ilman naapurin mielipiteitä?

Pelottavaltahan se tuntuu, mutta Opas on kyllä luotettava.