Ikiaikaisesta itämaisesta viisaudesta on tullut oman aikamme myönteisen ajattelun slogan. Ihan hyvä näin. Salomo oli tässäkin oikeassa: ei mitään varsinaisesti uutta maan päällä. Uusi vuosi pukee ihmiskunnan löydöt uusiin vaatteisiin vain huomatakseen, että löysikin päivitettyä antiikkia.

Jumala on kuitenkin luonut ihmisen etsijäksi. Vuorisaarnassa Jeesus suorastaan yllyttää hengelliseen kullanhuuhdontaan. Hän käyttää äärimmäisiä esimerkkejä julistaessaan hengellistä köyhyyttä potevan ihmisen autuaaksi. Jeesus nostaa surkeutensa ympärille passivoituneen jalkeille ja rohkaisee löytöretkelle. Aarteen löytäminen on varmaa. Kukaan toinen ei voi luvata samaa!

Aihe alkoi vanhalle saarnamiehelle elää, kun yhdessä vaimoni kanssa istutimme elämämme ensimmäiset omenapuut. Kun ikää on kuusikymppiä ja rapiat, nousi lapion varressa mieleen sekin, että tuleekohan näiden puiden hedelmää koskaan maistettua. Mutta niin me vain kaikkien puutarhanhoidon niksien mukaan kaivoimme kotikolot Uskolle, Toivolle ja Rakkaudelle. Me istutimme, yhdessä Jumalan kanssa osallistumme kasteluun, mutta yksin Jumala voi antaa puillemme kasvun. Siihen meidän on luotettava.

Me istutamme omenapuun. Jeesus uskon kun lahjoittaa sydämeemme, silloin epäusko lannistuu.

“Uskon kautta te kaikki olette Jumalan lapsia”(Gal.3:26). Miten tärkeä onkaan tuo sana “kautta”! Olisimme suuressa pulassa, jos asemamme määräytyisi uskomme “tähden”. Ainakin minun uskoni kuihtuisi aivan silmissä, enkä jaksaisi uskoa sen tuottavan koskaan mitään kelvollista hedelmää. Efesolaisia Paavali rohkaisee: “Armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja”(Ef.2:8).

Se lahja on Jumalan lahjoittama usko, jonka määrää meidän on turha ryhtyä itsessämme tai toisissamme mittailemaan. Ja siten usko on vain väylä, mitä kautta voimme vastaanottaa pelastuksen. Usko itsessänsä ei voi ketään pelastaa. Sen voi tehdä yksin Kristus. Mutta kun Hän lahjoittamansa uskon kautta saapuu etsivään ja Jumalaa janoavaan sydämeen, silloin epäusko saa lähtöpassit.

Me istutamme omenapuun. Jeesus toivon kun lahjoittaa sydämeemme, silloin epätoivo masentuu.

Maailmassa on kasvava määrä epätoivon valtaamia ihmisiä. Tänäänkin joka viides maapallon asukkaista on viettänyt nälkäpäivää. Äidit ja isät ovat epätoivoisia etsiessään lapsilleen ruokaa ja siedettäviä elinolosuhteita. Monet ennusteet maalailevat tulevaisuuden taivaan synkillä ukkospilvillä. Nuorten on vaikea uskoa parempaan huomiseen. Masennuksesta on kehittynyt työikäisten suurin terveysuhka. Poliitikkojen lupaukset ovat yksi toisensa jälkeen haihtuneet turhiksi toiveiksi.

Raamattu kertoo kursailematta, että näin tulee tapahtumaan. Mutta se kertoo myöskin todellisesta toivosta, “joka ei saata häpeään”(Rm.5:5). Turhaan ei sitä kutsuta “eläväksi toivoksi”(1.Pt.1:3). Ellei ihmisellä ole tätä uskoontulemisessa – eli uudestisyntymisessä – lahjoitettua elävää toivoa, joutuu hän asettamaan toivonsa toisten ihmisten ja oman jaksamisensa varaan. Ei ole siis ihme, että silloin tuntee olevansa kirjaimellisesti vailla toivoa.

Mutta Jeesus Kristus tuli antamaan jokaiselle vilpittömälle elämän etsijälle “tulevaisuuden ja toivon”(Jer.29:11).  Jeesuksen lahjoittaman toivon innostamana uskaltaa ihminen elää rohkeasti. Jumalalta neuvoja kysellen hän uskaltaa tehdä tulevaisuuteen ulottuvia päätöksiä. Lopullisena toivona on hänellä usko ylösnousemukseen ja iankaikkiseen elämään Jumalan ja rakkaimpiensa yhteydessä.

Voisiko olla tehokkaampaa lääkettä masennusta ja epätoivoa vastaan!

Me istutamme omenapuun. Jeesus rakkauden lahjoittaa sydämeemme, silloin elämämme parantuu.

Maailma on nääntymässä rakkauden nälkään. Se ei ymmärrä olevansa tässä asiassa sokea sokeaintaluttaja. Kun se ei tunne ainoaa todellisen rakkauden lähdettä, se pyrkii löytämään rakkautensa yhä rajummin vääristyvistä perversioista. On käynyt niin kuin Aaronille jumalaa “rakentaessaan”: “Minä heitin sen tuleen, ja siitä tuli tämä vasikka”(2.Ms.32:24).

Kestävälle ja kukoistavalle rakkaudelle ei ole vaihtoehtoja. “Jumala on rakkaus”(1.Jh.4:16). Olisi rakkauden laimentamista sanoa, että Jumalalla on rakkautta. Rakkaus yhdessä pyhyyden kanssa on Jumalan hallitseva ominaisuus. Rakkaus on “suurin”, koska sen kädenjälki näkyy kaikessa Jumalan toiminnassa. Rakkaus on ainoa motiivi, minkä perusteella pyhä Jumala saattaa olla tekemisissä kaltaistemme langenneiden ihmisten kanssa. Jumalan rakkaus sai aikaan Golgatalla iankaikkisen sovituksen. Rakkauden ylistyslaulussa (1.Kr.13.) sanotaan, että rakkaus ei koskaan epäonnistu (häviä).

Elämme vielä armon aikaa. Jumalan rakkaus ympäröi meitä joka puolelta. Tietämättömyyttä enemmän ylpeys estää meitä astumasta sisälle Jumalan rakkauden maailmaan. Kutsuessaan meitä valtakuntaansa Jumala ei tarjoa meille rakkautta juuri siinä muodossa, kuin sitä haluamme. Mutta Hän haluaa lahjoittaa meille sellaisen rakkauden, mitä todella elääksemme tarvitsemme.

Jumalan rakkaudessa korjaantuvat monet elämässä rikki menneet asiat. Vihan kuihduttamat ihmissuhteet puhkeavat uuteen kukkaan. Ja vaikka Jumala on säätänytkin asumisemme ja elämisemme ajat ja rajat (Apt.17:26), rakastavan Isän johdatus saa meidät kokemaan elämän mielekkääksi ja kohtaamaan huomisen luottavaisin mielin.

Omenapuut kasvavat!