Siinä he istuivat vierekkäin. Juuri 90 vuotta täyttänyt setäni ja hänen viisi vuotta nuorempi pikku-veljensä, minun isäni. Ajan hammas oli uurtanut syvät merkkinsä veljesten olemuksiin, mutta heidän ryhtiinsä se ei ollut pystynyt. Suoraselkäisinä veteraanit kuuntelivat, kun lauloin nimen omaan heikäläisille kirjoitetun laulun  Taistelija. Näille miehille ei puhe kodista, uskonnosta ja isänmaasta ole sanahelinää vailla sisältöä:

Hän taistelunsa taisteli, me saimme vapauden. Hän on ylpeä ja nöyrä eessä sen.
Tätä maata vielä jaksoi rakentaa hän kuitenkin kynsin hampain, rukouksin, kyynelin.

Laulun kertosäe päättyy kysymykseen: Eikö kuuluis hälle hieman enemmän?

Juhlakahvit juotiin ja suut pyyhittiin. Kaikki poistuivat koteihinsa. Veljeksille se merkitsi kummallekin paluuta omaan hoitokotiinsa. Kenties viimeisen kerran toisensa tässä elämässä tavanneina.

Tunnen vahvaa syyllisyyttä sisälläni. Miksi olen järjestänyt elämäni niin itsekkäästi, että en nyt kykene hoitamaan omaa isääni hänen hauraissa iltahetkissään? Antoihan hän minulle turvan lapsuudessa. Hänen rohkaisunsa turvin uskalsin heittäytyä elämän arvaamattomaan peliin. Turvallisen isän esimerkki teki helpoksi uskoa Taivaallisen Isän todellisuuteen. Tässäkö on palkka hyvälle isälleni?

Jumalan valtakunnalla on omat veteraaninsa. Istuin hiljattain erään sairasvuoteen vierellä. Katselin hellästi ja ihaillen hänen valoisia kasvojaan. Muistelin, kuinka olin saanut häneltä lempeää ohjausta sananjulistustyössäni. Hän oli myöskin pannut koko arvovaltansa likoon seistessään rinnallani epäonnistumisieni hetkellä. Nyt hänen sisimmässään asuva levollisuus tuntui kuin siirtyvän omaan olemukseeni. Ei rukoiltu parantumista. Rukoiltiin, että saisi olla näin Isän käsissä. Tuli mitä tuli.

Oma kulttuurimme on syönyt vanhempien kunnioituksen. Tuohon yleiseen vastuuttomuuteen olisi helppoa sulautua. Mutta kristitylle se joukko ei sovi. Siksi meidän on otettava tietoisia askeleita toiseen suuntaan. Meidän on lakattava ihannoimasta nuoruuden kaikkivoipaisuutta. Inhimillisille haaveillemme ei nuoruuden lähdettä tai onnea tuovaa sateenkaarenpäätä löydy.

Voisimme aidosti kunnioittaa vanhuksiamme uhrautumalla aivan käytännön toimin heidän hyväkseen. Aidosti kunnioittaisimme heitä myös siinä, että kuuntelisimme heidän hyvää tarkoittavia neuvojaan. Oman historiansa kautta he osoittavat, että elämän todellinen onnin ja menestys eivät löydy pelaamalla ja kikkailemalla. Se rakentuu nöyrällä työnteolla, omastaan luopumisella ja toisten kunnioittamisella.

Kuka mahtoikaan sanoa: Ei ihmisen poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan…