Pienen arkun päähän oli aseteltu ihanan kauniita, vaaleanpunaisia neilikoita. Ihmiset lähtivät penkeistä. Vuorotellen he ottivat kukan. Piiri alttarilla tiivistyi. Siinä me seisoimme. Luonnostaan pienet ja suuruudestaan äkkiä kutistuneet.

Laulu hiipi kirkkoon kuin salaa.

Poikani Lauri otti tyttärensä viimeisen kerran syliinsä. Kostein poskin ja horjuvin polvin hän lähti astelemaan pitkin kirkon käytävää. Onneksi matka ulkona ei ollut pitkä. Silti se oli pisin hänen kulkemistaan.

Toiset seurasivat – miten kuten. Sinne saakka, mihin pääsivät.

Jokaiseen se matka jätti jälkensä.