Taivuta, taivuta.., taivuta vieläkin!

Ja siellä se oli. Juuri, kun niskat olivat sanomaisillaan, ettei milliäkään enää. Aivan kuin itseensä taivaankanteen sukeltaen piirtyi sineä vasten Burj Khalifan huippu. 828 metriä merenpinnasta. Sillä tasolla me seisoimme, ja siltä tasolta ponnistaa maailman korkein ihmisen tekemä rakennelma Dubaissa.

Katsoin vieressäni kenottavaa Hannelea. Korpikylän tytön tyyneydellä hän tokaisi: – Baabelin torni.

Siihen ei minulla ollut mitään lisättävää. Meitä molempia huimasi. Aika outo juttu sinänsä. Olimmehan tornin juurella, emme sen 450 metrin korkeudella sijaitsevalla näköalatasanteella. Sinne huimauksesta nauttimaan kiidätti huippunopeat hissit halukkaita noin minuutissa ja 60 euron korvausta vastaan.

Kun kipeät niskat käänsi alaviistoon, katse kohtasi valtaisan tekojärven. Sen uumeniin oli rakennettu – tietysti maailman suurin -suihkulähdejärjestelmä. Mykistyneinä katselimme, kuinka se tietokoneohjauksessa esitti valtavan spektaakelin. Tarkalleen musiikin tahdissa tanssivat massiiviset vesisuihkut kymmenien projektoreiden ja yli 6000 valon koristelemina. Tanssivat suihkut kohosivat aina 150 metrin korkeuteen.

Sitten käännyimme kannoillamme ja marssimme sisään takanamme olevaan rakennuskompleksiin. Dubai Mall sai  Vantaan Jumbon ja Tuurin Kyläkaupan näyttämään lähinnä nakkikioskeilta. Liikkeitä ja mitä erilaisempia ravintoloita löytyy saman katon alta 1200. Omat tekopolveni turvoksiin kävelleenä rohkenen arvella, että sinnikkäinkin shoppailija saa siellä tyydytyksen. Ainakin yhden päivän tarpeilleen.

Niin, arvasit oikein: se on tietysti maailman suurin ostoskeskus.

En kuitenkaan venytä tätä blogiani näillä mittatiedoilla enempää. Asiasta kiinnostunut löytää runsaasti lisävalaisua vaikkapa Wikipedian palstoilta. Sen sijaan pohdiskelen muutaman rivin verran sitä, mistä kokemani huimaus johtui.

Ihmisen suuruudenhulluus on huimaavaa. Näyttää siltä, että olemme aivan kuin astuneet hissiin, joka on jumittunut kulkemaan hallitsemattomasti ylöspäin. Kohti korkeampaa, suurempaa, voimakkaampaa, massiivisempaa, mahtavampaa kokemusta. Mikään ei tunnu tyydyttävän ihmiskunnan kasvamisen nälkää. Kaikki tunnetut superlatiivit ovat jo käytössä – ja osin käytössä vanhentuneet. Nuorisoslangi on tullut avuksi kaivamalla käyttöön yleispäteviä mittareita. Joku on “tosi mahtavaa”, “sika-hienoa”, “sairaan upeaa”. Mielestäni tuo viimeinen ilmaisu välittää aikamme trendit parhaiten.

Silti kysymyksessä ei ole modernin kilpailuyhteiskunnan kehittämä ilmiö. Jo alkuvaiheistaan syntiinlangennutta ihmiskuntaa on leimannut vahva kilpailuvietti. Tahtomme olla toisiimme nähden parempia, voimakkaampia, kauniimpia, rikkaampia jne. ovat kuin leimoja sisällämme asuvasta ylpeydestä ja itsekkyydestä.

Jumala ilmaisi oman käsityksensä ihmisen suuruuden tavoittelusta pystyttämällä ensimmäisen Baabelin tornin rakentajille kielimuurin . Yhteinen avaruuden valloitus päättyi sillä erää siihen. (1.Moos.11.)

Onnellisen elämän salaisuus on siinä, että ihminen tyytyy olemaan kokoisensa. Se ei estä häntä kehittämästä lahjojaan ja ymmärrystä. Ongelma syntyy silloin, kun ihminen kuvittelee selviytyvänsä ilman Jumalaa. Oma koko on arvioitu väärin. Elämän koulu ei ole saanut vielä opetettua todellisia mittasuhteita.

Oma koko riittää vasta silloin, kun saa olla suuren Jumalan sylissä. Sinne pääsemiseen ei ihmiseltä vaadita minkäänlaisia ponnisteluita. Ei edes suurta uskoa – kuten jotkut luulevat. Sillä valitettavaa on, että myös kristillisyyden piirissä on suuruudentauti päässyt tekemään tuhojaan. Mutta ei niitäkään torneja kannata pysähtyä ihailemaan.

On vain yksi ja ainoa suuri. Hän on meidän Herramme Jeesus Kristus. Hän on niin suuri, että Hänellä on varaa kulkea aivan maan tasolla. Jokaisen kokoonsa tyytyvän kanssa. Hänen kutsunsa on voimassa.

Ettei meidän niskamme aivan kipeytyisi. Ja ettei meitä huimaisi.