Pääsiäisen sisältö on nykyihmiselle ongelmallinen. Näin erityisesti protestanttisessa maailmassa. Katolisilla on kulkueiden mittainen etumatka kristillisten arvojen esillä pitämisessä. Tosin Marian palvonta on monin paikoin kiilannut näyttävästi Kristuksen edelle. Äidin kyynelten muisteleminen vetoaa paremmin kuin syntien verinen sovittaminen.

Keskiverto suomalainen sanoo reilusti arvostavansa pääsiäistä siksi, että silloin on pidennetty vapaa töistä. Usein se tietysti koituu perheen ja lähipiirin hyväksi. Mahdollisuus on myös sukuloida tavallista kauempana. Mutta itse pääsiäisen juurille ei kansan enemmistö suunnittele matkaansa.

Pakanuudesta nousevat symbolit ovat sen sijaan suosiossa. Surullista on, että pääsiäisestä puhuttaessa ne tulevat lapsilla ensimmäiseksi mieleen. On helppo tietää, miksi. Puput, tiput ja pääsiäisnoidat ovat helppo tapa väistää kertomasta totuus pääsiäisestä. Samaan totuuteen kun useimmissa tapauksissa liittyy se sivujuonne, ettei isänä tai äitinäkään ole tullut pysähtyneeksi ristin sanoman eteen. Joulusta sentään selviää paljon helpommalla.

Kristittynäkin on tunnustettava, että rististämme uhkaa tulla liiaksi kiillotettu. Jos veri on puhdistettu pois, on elämä auttamatta kuivumassa. Kuiva kristillisyys ei olekaan pelkkä sekulaarin maailman arvio. Ilmestyskirjan Herran esille nostama ensirakkaus on ihmisen puolelta rakkautta ristin Herraan. Siinä on tuoreen veren seisauttava tuoksu. Enemmänkin: maku.

Se aiheuttaa torjumista. Mutta voi meitä, jos ryhdymme siivoamaan pääsiäisestämme verijälkiä toisten mieliksi. Sana rististä on ja pysyy hullutuksena kaikille, jotka eivät vielä halua pelastua. Kuten onnettomuuspaikalla se aiheuttaa puistatuksia.

Mutta syntiensä alla uupuvalle verinen risti on pakopaikka. Vapahtajan ristiltä – ja vain sieltä – vuotavat armon uudistavat voimat ihmisen elämään. Estetiikka ja pääsiäisen pikkupakanalliset leikit saavat jäädä.

Tie tyhjän haudan äärellekin kulkee verisen ristin kautta.