Meni viikonloppu siirtolaisten parissa Ruotsissa. Se pisti miettimään omia juuriaan. Minun tapauksessani olisi kyllä kuvaavampaa puhua juurettomuudesta. Muuttojen lukumäärissä putosin rattailta jo viime vuosituhannella.

Mutta ihailin ja aplodeerasin näille siirtolaisille. Ihan julkisesti ja ihan innoissani. Heissä löytyy särmää vielä eläkevuosinakin. Arvo on noussut virallisesti  myös Ruotsin pärstäkerroinpörssissä. Kun rikas naapurimme joutuu yhä rajumpaan pystypainiin kaikkialta saapuvien muukalaisten kanssa huomaavat he, että “finnet” seisovat heidän kanssaan samalla puolella rintamaa. Oman hipiän kannalta on siis parasta olla pitämättä suomalaisia enää muukalaisina.

Siirtolainen ei muuten ole sama kuin muukalainen. Toki hänestä voidaan tehdä sellainen yhtä omissa kuin toistenkin silmissä. Se on eletty juttu Maraboulla, Volvolla ja Boråsin kutomoissa. Mutta pohjimmiltaan siirtolainen on rohkea rakentaja. Kun kaverit aikoinaan jäivät osuuskaupan baariin herroja kiroilemaan, kärräsi hän eukon, muksut ja seinäryijyn autolauttaan. Ei kääntynyt kankea kieli heti ruotsia laulamaan – kaikilla ei vieläkään. Mutta työhön käytiin käsiksi ja siitähän se palkka maksettiin. Ilman siirtolaisia olisi hulppeasta kansankodista jäänyt varmasti pari nurkkaa rakentamatta.

Siirtolaisuus on joutilaisuutta torjuvaa rohkeutta. Suomalainen voisi vieläkin heittäytyä siirtolaiseksi. Vaikka omassa maassaan. Se olisi verrattomasti rakentavampi vaihtoehto kuin somaleiden perään haukkua luksuttaminen.

Muukalaisuus on muuta maata. Joskus syyllinen katsoo tuimasti peilistä, mutta ei aina. Erilaisuuden pilaantuminen muukalaisuudeksi on kaikkien katseluetäisyydellä olevien yhteinen häpeä. Muukalaisuutta ei kenenkään tarvitse hyväksyä. Mutta ei se oman kadun varrelta häivy kuin myönteisyyden luutaa heiluttamalla. Sen luudan varressa on treffipaikka kaikilla maailmankatsomuksilla.

Tuskallista mutta rehellistä on myöntää, että tunnustavana kristittynä eläminen on vaikeaa muukalaisuuden hiertämättä. Varmasti monet muslimit kokevat samaa.  Todennäköisesti näistä hiertymistä on versoavat yhtä hyvin luostarilaitokset kuin terroristihautomot. Mutta silloinkin on kysymyksessä vain yksi ihmisen lukemattomista pakoteistä. Arkipäivä lampaana susien keskellä tuntuu liian rankalta elämän tositeeveessä.

Lääkettä taitaa löytyä tasan kaksi. Ensinnäkin vertaisterapia. Yhtä monta kun löytyy kieltäytyjää varastoida lamppuaan vakan alle, löytyy myös muukalaisuuttaan huokailevaa. Melkoinen huokailukuoro – siis.

Toinen apu onkin sitten omaa luokkaansa. Hän on Kristus, muukalaisuuden täysoppinut. Vaikka Hän käytti aikansa puhtaasti toisten auttamiseen, ketuilla ja taivaan linnuilla oli suurempi varmuus seuraavasta yösijasta. Ja kaiken kateilun, juonittelun ja joukkohulluuden huipuksi Hänen muukalaisuutensa kruunattiin orjantappurakruunulla ja ristin nauloilla.

Että muilla elämän muukalaisilla olisi vähän helpompaa. Matkalla sinne, missä muukalaisuus on mahdotonta.