Tunnustan. Se on tapani. Hyvä tai vähemmän hyvä, it´s up to you. Katselen mielelläni ihmisiä. He ovat mielestäni Jumalan kauneimpia luomuksia. Ja miksei olisi, onhan ihmisessä vielä syntiinlankeemuksen haalistamanakin jotakin Jumalan kuvan kaltaisuutta.

En ole kovinkaan kiinnostunut ihmisen muodoista, vielä vähemmän hänen yllään olevista vetimistä. Tutkin ihmisten kasvoja. Joskus liiankin tarkkaan, huomaan.

Tällä päivämäärällä istahdin ilta-auringossa Fuengirolan rantabulevardin kaiteelle. Kaunis meri, upeita vuoria toisella kantilla. Mutta minä katselin kasvoja. Niitä riitti.

Tietenkin se johtuu auringosta ja lämmöstä. Ne hellivät kasvojamme. Tuskin itse edes tiedostamme, kun kireät ilmeemme sulavat. Toivottavasti espanjalaiset osaavat olla Jumalalle kiitollisia, että Hän on lahjoittanut heille maailman parhaat matkailuvaltit. Niin paljon, kun he turistipyydyksiä kehittävätkin, ne eivät yhdessäkään voi korvata valoa, lämpöä ja merta.

Eteeni tuodaan suloisia rakastavaisia. Ei vain nuoria, vaan myös hellästi toisiaan taluttavia vanhuksia. Rypyt saavat heidän kasvonsa näyttämään tavallistakin onnellisemmilta. Säteileviä lapsenkasvoja, joille nämä Jumalan lahjat riittävät. Kukaan ei mangu, että minulla ei ole mitään tekemistä. Jopa lanttiani odottava kerjäläinen katsoo minua kirkkain silmin. Ainakin minuun hän vetoaa paremmin kuin äärimmilleen trimmattu kurjuuden ilme.

Monet vilkaisevat myös minua hyväntahtoisesti. Ajattelen, että täällä saattavat toisetkin kiinnostua muista ihmisistä. Näkemään heidät muillakin laseilla kuin uhkaajina tai kilpailijoina. Tiesittekö muuten, että Espanjassa hississä on hyvätapaista tervehtiä toisia ainakin nyökkäämällä? Vähintäänkin poistuessa.

Istumisellani ja katselemisellani oli syvä tarkoitus. Olen nimittäin muutaman päivän kuluttua lähdössä Suomeen. Niin paljon kaunista Jumalan luomaa kuin siellä odottaakin, jotain todennäköisesti joudun kaipaamaan. Ainakin lämpöä. Ja mitähän vielä?

Niinkuin en muka tietäisi: aurinkoisia ilmeitä. Ihan totta. Jos istun lusikoimassa euron keittopaikassa, niin yhtälö on esillä joka ikinen kerta. Missä kaksi tai kolme suomalaista on koolla, siellä he antavat kyytiä rakkaan kotimaansa asioidenhoidolle. Erityisesti poliitikot ja virkamiehet voisivat joka päivä nostaa syytteitä vihapuheista – joskus pahemmastakin. Espanja saa hillittyä kiitostakin. Onhan täällä edes lämpöisempää ja – halvempaa.

Naapuripöydässä espanjalaiset antavat kyytiä omillensa. Sävy on kuitenkin enemmän pilkkaavalla huumorilla maustettua. Kun ajattelee heidän viime vuosina kokemaansa vyönkiristystä, voidaan vuodatusta pitää hyvin kohtuullisena. Mitäpä niille herroille mahtaa. Jos nämä pistää telkien taakse, uusia versoaa tilalle. Mutta suomalaisia en ole heidän kuullut haukkuvan. Sitähän en tietysti tiedä, miten nauravin kasvoin he meitä nurkan takana kommentoivat.

Kasvojen katsojan on syytä asennoitua suomalaiseen kasvokulttuuriin. Ehkä ehdin vielä hetken harjoitella kävelemällä lievässä etukumarassa, kädet syvällä taskuissa ja tuima katse parin kolmen metrin päähän luotuna. Sellaisen jumalankuvan edessä on viisainta vaihtaa kaistaa.

Kyllä meilläkin on silti paljosta kiittäminen Jumalaa. Loppujen lopuksi siitäkin, että olemme tällaisia kurttuotsia kuin nyt olemme. Aurinko, valo ja lämpö, ne tekevät niin kovin lyhyen turistimatkan Suomi -neidon – ja erityisesti sen Härmän jätkän luokse.

Ei niin lyhyessä ajassa paljon ilmeitä sulatella.