Meistä tuli marttyyrin sukulaisia

Vaikea sitä on vieläkään todeksi uskoa. Etenkään Hannelen. Vielä edellisenä iltana olimme jutelleet hänen Seija -siskonsa kanssa Skypellä. Siskokset suunnittelivat yhteistä joulunviettoa Espanjassa.

Seuraavana aamuna viiltävä soitto Ulkoministeriöstä katkaisi kaiken. Seija ja hänen vasta muutamaa päivää aikaisemmin Afganistaniin saapunut työtoverinsa murhattiin. Kylmäverisesti ja raukkamaisesti. Turvataksin takapenkille.

Nykyisen työkautensa Seija aloitti viime vuoden helmikuussa. Sitä edeltävät 7 vuotta hän oli viettänyt Suomessa. Opiskellut sosiaalialaa ja tehnyt työtä pakolaisten parissa heidän kotouttamisekseen. Oli helppo huomata – ja Seija kertoi muutamaan otteeseen itsekin -, että Suomessa eläminen on lähetysihmiselle turhauttavaa. Kun todellisista ongelmista on puutetta, riittää nirinää ja narinaa jonnin joutavista. Kyllästymiseen asti.

Ja kaiken aikaa Seijan silmissä elivät afgaanien kasvot. Erityisesti naisten. Sitten hänen ammatilliselle osaamiselleen avautui ovi palata tuohon monien vaarojen maahan. Seija ei epäröinyt. Hän syttyi Jumalan tulesta ja palasi innolla ystäviensä keskelle.

Afganistanissa on yli 30 miljoonaa asukasta. Maa on ollut ties miten pitkään jatkuvien heimosotien repimä. Ihmisten perustunteita hallitsevat pelko ja viha. Käsitteenä on mielenterveystyö tuntematon.  Seija yhdessä edustamansa järjestön kanssa käynnistivät viime vuonna ensimmäisen alan projektin. Silloin oli koko maassa yksi ainoa virallisesti rekisteröity psykiatri.

Hanke saatiin perustettua. Tukihakemukset lähtivät liikkeelle. Edessä oli vaikea, mutta motivoiva työsarka erityisesti naisten ja tyttöjen olojen parantamiseksi. Seija ja hänen tiiminsä kokivat voimavaransa vähäisiksi. Mutta olihan pienten eväiden takana suuri ja afgaanejakin rakastava Jumala. Ja saihan tiimi juuri vahvistusta Suomesta saapuneen työntekijän verran.

Meitä kyselijöitä on nyt paljon. Tällaisen lähetysuhrin jälkeen entistä enemmän. Saamme tuskin muuta vastausta kuin minkä omilla silmillä näemme ja korvilla kuulemme. Hyvyys ja pahuus lakkaavat olemasta humanistisia suhteellisuuksia. Niiden kasvot alkavat hahmottua. Vaatimaton hyvyys nousee näkyviin viimeistään silloin, kun se vuodattaa verensä toisia auttaessaan. Me tiedämme, Kuka lähti tälle tielle ensimmäisenä ja sanoi: – Seuraa minua!

Murheellista kyllä pahuuskin saa nimen omaan ihmiskasvot. Ristiriita kutoutuu uskonnollisiin loimiin. Tätä veristä räsymattoa joutuu ihmiskunta kutomaan aina siihen asti, kunnes Rauhanruhtinas saapuu laittamaan sille stopin. Kristikunnan omat kädet ovat liian veren tahraamia, että voisimme kerätä kiviä heittääksemme. Mutta on uskallettava sanoa ääneen: nykypäivän väkivaltaisella pahuudella on yksi yhteinen nimittäjä. Islam.

Uskonasioille viileä Helsingin Sanomatkin oikaisi selkänsä. “Terrorismille emme saa antaa periksi…näiden rohkeiden naisten työtä on jatkettava”.

Seijan olemus ei unohdu meiltä koskaan. Ja aina sen edessä ollessaan joutuu kyselemään itseltään: osaanko ja tahdonko sysätä syrjään oman mukavuuteni ja vähemmän tärkeät asiat? Tiedänkö, mikä on tärkeintä? Hyväksynkö se omalle kohdalleni?

Ja miten tänään vastaan Hänelle, joka yhä kutsuu: – Seuraa minua!


Kommentointi on estetty.