Herättävä otsikko uudelle blogivuodelle, eikö? Jos vielä tälläisin huutomerkin kolmen pisteen perään, siirtyisin kertomaan omista kokemuksistani. Mutta eipä rynnätä ohituskaistalle. Haluan sitä ennen herätellä otsikolla omia ennakkoasenteitasi, mielikuvitustasi ja – tervettä uteliaisuuttasi.

Heti on tietysti oikaistava, että Jumala on kyllä ollut meillä kaiken aikaa ennenkin ja tulee toivottavasti pysymään jatkossakin. Eräässä huoneentaulussa sanotaankin, että Hän on läsnä “näkymättömänä kuuntelijana jokaisessa keskustelussa”.

Kun Jumala sitten joskus luopuu näkymättömyydestään ja äänettömyydestään, se ei jää paikalla olevalta ihmiseltä huomaamatta. Joskus näin saattaa tapahtua kokonaiselle ihmisjoukolle – tai osalle sitä. Silloin kenenkään tarvitse ääneen kuuluttaa, että olemme nyt Herran läsnäolossa. Se ei jää epäselväksi.

Useimmiten Jumala kuitenkin kohdataan hiljaisuudessa, jopa yksinäisyydessä. Tilanne saattaa muodostaa vastauksen pitkäaikaiselle kaipaukselle. Ihminen on haparoiden kulkenut kohti Jumalaa niin pitkälle kuin kokee pystyvänsä. Elämän veden jano on yltynyt lähes sietämättömäksi. Sitten, yllättäen: Jumala tulee vastaan.

Mutta osaa Herra tulla sisään omilla avaimillakin. Ja nyt sanon tuoreella kokemuksella: se hätkähdyttää. Pysähdyttää. Järkyttää. Ihastuttaa. Riemastuttaa. Ei jätä entiselleen.

Miksi Jumala sitten joskus päättää toimia näin?

Se on Hänen asiansa. En edes yritä arvuutella vastausta. Mutta sen tiedän, että tällaisella huomionosoituksella on tarkoituksensa. Tulevat päivät sen paljastavat – tai sitten eivät. Mutta niin hienon jälkimaun kuin Herran tiedostettava kohtaaminen on jättänytkin, niin kaikenlainen fiilistely tuntuisi suorastaan vastenmieliseltä. Kun on puettu aitoon siunaukseen, ei kotikutoinen voisi vähemmän kiinnostaa.

Tästä aion kyllä puhua muillekin kuin Sinulle.

Kyllä. Kyllä se on mahdollista. Hän saattaa piankin käydä myös teillä.