Olen juuri rustaamassa pientä kirjaa ystävyydestä. Vaikka naputtelisin sivuja satamäärin, jäisi lopputulos sittenkin pieneksi. Pieni ihminen ei voi maalata kovin suurta kuvaa niin valtavasta aiheesta.

Ystävyyden todelliset jalokivet näyttäytyvät välähdyksittäin. Niiden ilmestymistä tietyissä tilanteissa kuvailee Junnu Vainion mestarillinen tekstitys:

Anna meren…anna tunturin…anna ankeiden aikojen selvittää, kuka vierelles jää… Ja kun sulla on vaikeaa, silloin ystävyys punnitaan…Menee muut menojaan.

Kohtasin hiljattain joukon elämän murjomia ihmisiä. Heidän hätänsä edessä viisaat neuvot pakenivat. Kenen kanssa nämä minun lähimmäiseni yrittävät eteenpäin? Miksi ystävyys ei ole pysähtynyt tämän yksinäisyyden pysäkille?

Meillä kaikilla riittää kokemuksia ystävyydestä. Mansikan makuisia ja kyynelten suolaamia. Niiden tuomaroimina asetamme ystävämme jonoon jonkinmoisessa paremmuusjärjestyksessä. Huomataksemme vain erehtyneemme. Kuolema, unohdus ja arjen armottomat tuulet koettelevat jonoamme. Joskus saa pettyä odotuksiinsa, mutta vastapainoksi ystävyydellä saattaa olla yllättävä  jackpot hihassaan.

Kenelläkään ei ole liiaksi ystäviä isolla Yyllä. Syykin on selvä. Kenelläkään ei riitä eväitä hoitaa huolella kovin monia ihmissuhteita. Tämä on syytä pitää mielessä, ennen kuin ryhtyy moittimaan toisia laiminlyönneistä. Ystävyyden määrä – ja vielä varmemmin laatu – kohentuvat roimasti, kun ei odota muilta enempää kuin mitä on itse valmis antamaan.

Ainakin itselleni on vaikeinta kohdata seuraava kysymys: millainen ystävä minä olen? Enempää etsimättä pintaan nousee muistikuvia tilanteista, jolloin olen jättänyt ystävän pulaan. Sen jälkeen voi vain aavistaa, että makeimmatkin ystävyyden osoitukset saattavat maistua Juudaksen suudelmilta.

Tuo Vladimir Vysovskin laulu siis neuvoo, että tosi ystävyys ei etsi helppoa tietä. Jospa siis lakkaisin karttelemasta meren vaahtopäitä ja tunturin kurujen koleikkoja. Siellä saattaa kohdata parhaat ystävänsä ja kelvata itsekin ystäväksi.