Huomaan kirjoittavani jälleen joulun aikaan. Muistan tehneeni niin aikaisemminkin. Muistot ja tulevaisuus kilpailevat paalupaikasta ajatuksissani. Tuskin olen ainoa, jolle erikoisesti vuoden vaihteen aikana käy näin. Oman lisänsä tuo minulle se kasvava ristiriitaisuus, mitä koen jouluksi kutsutun juhlan keskellä. Jos syntipukiksi pystyisi nimeämään ympärillä tiukuja helisyttävän maailman, voisi kai tyytyväisin mielin vetäytyä omaan joulurauhaansa. Mutta valkeaa joulua samentaakin se, että ristiriitaisuudet kumpuavat omasta sielunmaisemasta. Vaikka minullekin syntyi Vapahtaja pelastamaan minut taivasta varten, Hän ei pelastanut minua kokemasta myös ihmiskunnan kaamosta. Se ajaa meidät etsimään lohtua jos minkäkinlaisen nuotion loimusta. Yhä synteettisemmäksi rakentuva joulu on mitä petollisin sekoitus tarkoituksella mystiseksi jätettyä perinteestä ja uusimpien trendien mukaiseksi päivitettyä viihdettä.

Vapahtajan on yhä vaikeampaa löytää sijaa majataloista. Minunkin sydämeni majatalosta.

Runsas viikko sitten kävelin ulos suomalaisesta sairaalasta. Takana oli onnistunut leikkaus. Hoitava henkilökunta oli omalla asennoitumisellaan tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Siunasin heitä heitä sydämestäni. Siinä kävellessäni kysyin itseltäni: osaanko olla kiitollinen?

Vaikka en mielestäni ole koskaan lukeutunut pahimpiin valittajiin, oli kysymys jälleen paikallaan. Ei nimittäin se, että malttaa suitsia suunsa valittamiselta, kerro vielä paljoakaan sisimmän aidosta kiitollisuudesta. Jos haluan kiitollisuuden merkitsevän jotakin itselleni ja toisille, on minun päästettävä se julkisuuteen. Asenteeni tahtoo pyrkiä vapaaksi työttömyydestä. Ryhtyä sanoiksi ja teoiksi.

Tulevaisuus on siirtämässä meitä luovuttamisen aikoihin – suostumme siihen tai emme. Suomalaisina olemme saaneet tottua niin monen moiseen hyvää, että olemme aikoja sitten vaihtaneet kiitollisuuden alati kasvaviin vaatimuksiin. Kylläisyys on kasvattanut nälkäämme. Kuitenkin meillä sotien jälkeisillä polvilla ovat olot olleet auvoisia. Jumalan armosta ja edellisen ikäluokan uhrauksien ansiosta vapaus ja turvallisuus  ovat olleet meille itsestäänselvyyksiä. Koulutusmahdollisuuksistamme on enemmän kuin puoli maailmaa kateellinen. Ja Suomi -äiti hoitaa lapsiaan, vaikka he viettäisivät aikaansa rakentaen aivan muuta kuin oman maansa menestystä. Laskin, että Suomi joutuu lypsämään minulta neljä vuotta veroeuroja, ennen kuin leikkaukseni aiheuttamat kulut on kuitattu. Sitä ennen on kuitenkin todennäköisesti uutta remonttia edessä, joten piikki saattaakin vain kasvaa. Osaatko siis, mies, olla edes suomalaisuudestasi kiitollinen?

Kun nyt saan toivottaa Jumalan siunaamaa tulevaisuutta teille kaikille, joiden kanssa olen saanut tätä elämän purjehdusmatkaa taittaa, tahtoisin muistuttaa teitä – yhtä hyvin kuin itseäni: kylvämisen ja niittämisen laki pätee myös kiitollisuuden tai tyytymättömyyden siemeniin. Kun tulemme kohtaamaan yhä kasvavaa tyytymättömyyttä, olemme vaarassa tempautua mukaan sen imuun. Sitä on aktiivisesti vastustettava, eikä mikään toimi siinä tehtävässä paremmin kuin kiitollisuuden seerumi.

Jospa aloittaisimme jokaisen päivämme poimimalla elämästämme yhden asian, josta voimme ihan hyvällä syyllä olla kiitollinen. Alkuun päästyään huomaa, että niitähän löytyy paljon enemmän kuin osasi arvatakaan. Ja kaiken perimmäisenä vaikuttajana on Hän, joka on niin paljon maailmaa rakastanut, että antoi aikonaisen Poikansa, ettei yksikään, joka Häneen uskoo hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän.