Huomaan jo toisen kerran tämän vuoden aikana jättäneeni blogini kirjoittamatta yli kokonaisen kuukauden. Mistähän moinen kertoo, kysymys sekin?

Joskus tulee seurattua hieman tarkemmin ihmisten koottuja selityksiä. Perusilmeen säilyttäminen saattaa olla työlästä. Siinä kuunnellessa nousee hakematta mieleen kysymys: mikä tekee meille niin voittamattoman tarpeen selitellä asioita? Poliitikot ja urheilijat muodostavat tässä lajissa tietysti aivan oman kastinsa, mutta eiköhän homma onnistu muiltakin.

Erityisesti mokailulle pitäisi keksiä hyvä selitys – ja äkkiä sittenkin. Muutenhan ihmiset luulee, että minä todella mokasin. Selittelemättä on myös uhka ajautua hullun, laiskan tai muuten vaan tyhmän kirjoihin. Itse asiassa lopputulos saattaa ollakin juuri päinvastainen. Selittevä jää hopealle, kun vaikeneva käy pokkaamassa kirkkaimman mitalin.

Yritän nyt siis elää sellaisessa uskossa, että jätän viimeiset kuulumiset – ja itselleni sangen pimeän heinäkuun – vaille selityksiä. Lujille vetää, mutta purenpahan proteesia ja vaikenen.

Sen verran kerron kuitenkin pääoppiaineestani, että olen opiskellut kantapäämetodilla sitä, miltä tuntuu olla vaikeuksissa ja viettää aikaa niiden seurassa yksin. Monet kasvot nousevat mieleen. He ovat olleet samalla luokalla ennen minua. Useat heistä luokkaa raskaampien taakkojen alla. Selittelyjä ei paljon kuulunut, hiljaista taakankantoa kysymysten saattelemana. Valittamatta.

Mutta kysymyksistähän nyt oli kysymys. Osaamme siis olla sangen hanakoita kyselemään tarpeellisia ja vielä tehollisemmin tarpeettomia. Mutta kuinka kestämme itse kysymyksiä? Tarkoitan nyt erityisesti sellaisia, jotka tulevat aivan kuin jostakin tyhjyydestä. Lupaa kysymättä. Sopivalla, mutta usein täysin sopimattomalla ajalla.

Nykyihmisen patenttivastaus tuohon on lähteä niin sanotusti tuulettumaan. Jonnekin, missä on niin paljon melua ja meininkiä, että kaikenlaiset kysymykset hautautuvat desibelien alle. Mutta entäs sitten, jos et pystykään lähtemään mihinkään? Siinäpä jälleen yksi kysymys. Ja kipeä sellainen onkin.

Yksinäisyys on siis se kuokkavieras, joka hiertää kysymysten uhrin vereslihalle. Jos olen ymmärtänyt kantapäässä olevan rakon oikein, pyrin jatkossa olemaan parempi lähimmäinen toisen yksinäisyyden voittamiseksi. Kysellään sitten vaikka yhdessä kaiken maailman kysymyksiä. Onhan kuorma silloin joka tapauksessa jaettu kaksille harteille.

Loppuun on ympättävä sittenkin selitys. Kyllä me Hannelen kanssa samaa taloa asutamme. Ihan puheväleissä kaiken lisäksi ja joskus tulee vähän sipaistuakin. Ja mikä parasta. Kun Hannele lähtee myymään mekkoja, niin Jeesus jää pitämään seuraa.

Häneltä olen saanutkin oppia aivan uusia juttuja – nimenomaan asenteiden alueelta. Vaikka, kyllä Hän osaa esittää sangen kiperiä kysymyksiäkin.