Suomessa koulukausi on jälleen käynnistynyt. Muiden ikääntyneiden tavoin katselen myhäillen ja varjelusta rukoillen pienten touhukasta sukeltamista oppimisen seikkailuun. Varmasti meille itse kullekin palautuvat jälleen “oi ne ajat”, jolloin sydän jännityksestä pamppaillen astelimme koulupolulle.

Koulukalenteri olikin sitten käskyttäjämme seuraavat kymmenen-kaksikymmentä vuotta. Erivärisiä lakkeja painettiin päähämme. Kouraan lyötiin todistuksia, joissa allekirjoituksin ja leimoin vakuutettiin, että silloin olimme valmistuneita. Monet unelmat saivat täyttymyksensä. Meistä oli tullut valmiita. Niin me luulimme.

Vuosien mittaan ovat luulot karisseet. Jos jonkun kypsempään ikään ehtineen kohdalla näin ei ole vielä tapahtunut, on koulutuksesi vielä pahasti kesken. Saatat olla jopa täysin tietämätön, että kouluista tärkein – nimittäin Jumalan koulu – odottaa Sinua pulpetteineen. Tai sitten et ole uskaltanut vielä sen koulun kynnyksen ylitse astua.

Itse olen viettänyt nyt syksyyn kääntyvän kesän Jumalan erikoisluokalla. Tarkkailuluokalla. Kertauskurssilla. Tukiopetuksessa. Kysymyksessä on ollut lähes kirjaimellisesti sisäoppilaitos. Jalkaani ei ole pantu aivan palloa, mutta eräänlainen lieka joka tapauksessa. Omalta luonnonkauniilta kotitontiltamme en ole juurikaan saanut poistumislupia.

Palvelijansa lääkärit Jumala laittoi lukemaan minulle sellaiset ukaasit, että aina sydänoireiden ilmaantuessa  kaikki se mitä silloin olenkin tekemässä – tai suunnittelemassa, on lopetettava siihen paikkaan. Käytännössä rajapyykeiksi muodostuivat postilaatikko sekä toiseen ilmansuuntaan parinsadan metrin päässä rehottavat vadelmapuskat.

Aamuisin, kun Hannele lähti töihin, niin oma kesäkouluni jatkui ulkoisessa hiljaisuudessa. Eipä pilkottu puita. Ei kirmattu linnunlaulun säestyksellä lenkillä. Ei laulettu ja soiteltu. Miksi? Koska tuli oireita, joiden vuoksi… – no niin, tiedät jo loput.

Mutta Suuri Tukiopettaja oli paikalla. Oli jokaikinen päivä ja hetki. Osasi käyttää hiljaisuuden ääntä äärimmilleen, ja sitten kun olin pakahtumaisillani ajatusteni tuskaan, otti tulpan pois antaen kuulla oman äänensä. Ja se oli Hyvän Paimenen ääni, se.

Uskonystävät eivät ole koskaan tuntuneet sen rakkaammilta kuin silloin, kun en  saanut heitä tavata. Kaikkein suurinkin kippurasarvi Herran lampaiden joukossa olisi noina päivinä tuntunut syleilyssäni aivan pehmoisimmalta enkeliltä. Erikoisen vaikea pala nieltäväksi oli se, kun en päässyt osallistumaan rakkaan Turistikirkkomme kesätapahtumaan. Mutta soittaessani sinne tervehdykseni, sain tuon lyhyen keskustelun aikana vahvan sisäisen kosketuksen siitä rakkaudesta, millä he silloin ja tulevina päivinä puolestani rukoilivat.

Sinä, jolle rukouksen maailma on vierasta, haluan jälleen ja uudelleen painottaa: rukous auttaa paljon. Jeesuksen nimessä ja Hänen voimassaan rukouksen vaikutuksella ei ole rajoja. Ainoa ehto on, että pyrimme elämässämme etsimään ja kunnioittamaan Hänen tahtoansa.

Viime keskiviikkona 10.8. oli itseni ja monien esirukoilijoiden odottama päivä. Olin silloin Tampereen Sydänsairaalassa tutkimuksissa. Etukäteen oli annettu ymmärtää, että edessä saattoi odottaa mitä vain. Nopeita toimenpiteitä. Jonotuslippu leikkaukseen, minkä myötä lähitulevaisuus jatkuisi jo tutuksi käyneessä erityisluokassa. Se siirtäisi paluuni Turistikirkon tehtäviini vähintäänkin hamaan tulevaisuuteen.

Mutta, mutta, mutta. Kävelinkin ulos tuosta upeasta tutkimus- ja hoitokeskuksesta jo varhain iltapäivällä. Tarkkailulieka oli poistettu jalasta ja dosentin arvoisen palvelijan lähtöpassit jäivät soimaan korvissani: – Lähde sinne Espanjaan ja ota yhteyttä, jos et pärjää.

Näin myönteistä ratkaisua ei Amigon uskolla osannut odottaa. Kaveriksi potilashotelliin – ja ilmeisesti Espanjaan saakka – jättäytyivät kuitenkin rytmihäiriöt. Hankalat ja tavallista runsaammat, kuulemma. Ja siinä niiden veijarien kiusantekoa kuunnellessani juolahti mieleen, että ette suinkaan te ole juuri niitä pistimiä, jotka aloititte oman kiusantekonne jo apostoli Paavalin kohdalla. Eivät mokomat vastanneet muuta kuin parilla mojovalla muljahduksella.

Kun tätä kirjoitusta lukevat ehkä tavallista useammat, niin tahdon näiden kokemusteni kautta johdattaa teitä kaikkia ajattelemaan ennen muuta omaa paikkaanne Jumalan suunnitelmissa. Suostumista Hänen kouluunsa. Voitte etsiä lohdutusta siitäkin, että kai Jeesus minun kanssani selviää, kun kerran selviää se jukuripää Amigonkin kanssa.

Ja jos vaikka tulevana talvikautena Turistikirkon tilaisuuksissa tavataan, niin oletpahan ainakin yhdestä mahdollisesta ilmiöstä etukäteen selvillä.

Jos nimittäin Amigo -pastorille saarnaa pitäessään pamahtaa sellainen oudon keskittynyt ilme kuin lapselle potalla, niin tiedät, keiden kanssa siellä kravatin takana kättä väännetään.

Kiitos kaikille tutuille ja sellaisillekin, joiden kanssa toivottavasti tutustutaan!

Amigo