Ellei joulu pukkaisi päälle, olisi luultavasti ainakin kaikkien länsimaalaisten kiintopiste jo tulevassa vuodessa. Jossakin tina- ja rakettisirkuksen lomassa käydään pikaisesti läpi, mitä vuodesta 2017 kannattaa aikakirjoihin tallentaa. Meillä suomalaisilla tällä kertaa muisteltavaa tavallista enemmän.
Mutta sittenkin karu totuus veisataan: Vuosi vanha vaipui hautaan riemuineen ja murheineen.
Jatkon suhteen onkin syytä esittää kysymerkki: puhkeaako ihmismieli nöyrään rukoukseen ja kiitokseen? Ainakin maailmanlaajuista keskustelua on värittänyt kasvava syyttely siitä, miksi asiat ovat menneet niinkuin ovat ja torailu siitä, kuinka niiden olisi pitänyt sujua. Aseisiin on tartuttu yhä hanakammin, eikä luonto ole suostunut taipumaan ihmisen likaisten käsien suitsittavaksi.
Ei siis ihme, että kaikki nuo aikaansaannoksemme pyritään piilottamaan joulunkellojen kilinään ja kuvittelemaan taas kotvasen verran, että ihmisillä on hyvä tahto toisiaan kohtaan. Julistetaan joulurauha, mutta ainakin toinen käsi on selän takana nyrkissä odottamassa arjen kohtaamista.
Paljon on käytetty termiä “puhtaalta pöydältä aloittaminen”. Ajatus on hyvä, mutta sen toteuttaminen onkin sitten jo toinen juttu. Uuden Vuoden raketit näyttävät sittenkin kantavan yhtä sun toista pahalta haisevaa päättyvän vuoden hautajaisista. Tuskin ehdimme laskea liinaa puhtaalle pöydällemme, kun se saa ensimmäiset tahransa menneisyydestä. Ilo uudesta alusta on samanlainen kuin miehellä, jolle lääkäri oli haudan vaihtoehdoksi luvannut yhden sikaarin vuodessa. Sehän tietysti hehkui loppuun jo Uuden Vuoden päivänä.
On turha taistella sitä tosiasiaa vastaan, että me väsymme vuosiemme myötä. En tarkoita sitä, etteivätkö edessä mahdollisesti olevat vuodet voisi kantaa sisällään paljonkin rikkautta. Mutta yhä vahvemmin niiden toteutuminen on muiden kuin omien hupenevien voimiemme varassa. Onnellinen se ihminen, joka sovinnolla taipuu luopumaan hyökkäävästä etunojasta tulevaisuuteensa nähden. Kristitylle sen pitäisi olla muita helpompaa, mutta vaikeuksitta se harvoille onnistuu. Käsiimme ilmaantuu jostakin kummasta aina uutta liimaa, millä sitten yritämme tarrautua kaikkeen siihen, mistä kuitenkin tiedämme joutuvamme luopumaan. Ei auta, vaikka tiedämmekin sen turhaksi puuhaksi.
Oikeanlaista eteenpäin katsomista voidaan kutsua myös nöyryydeksi. Se on valmis ottamaan vastaan yllätyksiä. Muitakin kuin lottovoittoja. Odotukset värittyvät aivan uudelleen, eivätkä niiden aikajänteet enää tavoittele horisontin takaisia unelmia. Joka päivä syntyy vauvatehtaiden ulkopuolella iltaruskon ihmisiä, joita leimaa harmaantuva olemus ynnä uusi asenne: päivä kerrallaan. Kaikki tämä tapahtuu enemmän tai vähemmän sovinnolla oman itsensä kanssa. Lopputuloksena luovii katuvilinässä leppoisia muoreja ja vaareja – tai vaihtoehtoisesti kärttyisiä eukkoja ja äijiä. Saatte itse arvata, kummalle joukolle löytyy ensi vuonnakin kysyntää.
Uusi alku on toki monessa yhteydessä mahdollinen, mutta se edellyttää epäonnistumisistaan oppimista. Ja sitäkin polkua voidaan kutsua nöyryydeksi. Näissä talkoissa riittää hommia kaikille tämänkin blogin lukijoille – kirjoittajasta nyt puhumattakaan.
Mutta sokeri pohjalle. Kaikkein paras uusi alku voi koittaa jokaiselle ihmiselle silloin, kun hän ilman ennakkoehtoja jättäytyy Kristuksen käsiin. Raamattu sanoo sellaisesta muutoksesta näin:
   Jos joku nyt on Kristuksessa, niin hän on uusi luomus. Vanha on kadonnut, uusi on tullut tilalle.