Kertoisinko köyhyyden, laudat eessä ovien?
Tai sen kaiken rikkauden, kunnes tiesin vastauksen.

Jukka Kuoppamäen maailmallakin tunnettu laulu on koskettanut erikoisesti suomalaisia sydämiä syntymästään saakka. Omakaan sydämeni ei tee poikkeusta. Viimeinen kosketus ylitti ehkä kaikki muut. Se tapahtui Fuengirolassa, arvokkaassa Itsenäisyyspäivän juhlassa . Kaukana kotoa, mutta tuoden samalla kotimaiseman lähes käden tuntuman päähän.

Juhlista puheen ollen: huomasin juuri, että tämä kirjoitus on myös sadas blogini kotisivuillani. Onneksi olkoon, Amigo! Mutta älä kerää pinnoja omaan piikkiisi. Jumalan armollisen käden allakin on profiilisi näinä vuosina taipunut kohti vanhan miehen ryhtiä. Päivä päivältä varjot pitenevät. Se olisi sangen lohdutonta, ellei sydämessään tiedostaisi ajan horisontin takana nousevaa ikiaamua.

Ottamatta sen vahvemmin kantaa Jukka Kuoppamäen spiritualiteettiin, uskon meidän molempien tietävän sinitaivaan viitoittaman vastauksen. Se on siunaus. Jumalan siunaus, joka ei pelästy köyhyyttä eikä humallu näkyvistä rikkauksista. Jos edessäpäin näkyisikin salamoivia ukkospilviä, niin siunauksen lapsi muistaa menneiltä vuosilta vastaavia tilanteita, joiden läpi Jumalan siunaus on vienyt. Vieläkin kaikuu Mestarin ääni aikamme myrskyjen ylitse. Häntä avuksi huutava saa kuulla Majesteetin komennon, ja tuota pikaa tyyneys laskeutuu levottomaan sydämeen.

Aivan viime viikkoina on paljon keskusteltu siitä, paljonko suomalaisten on syytä huomioida Jumalaa kielenkäytössään. Kun ihmisellä on oikeus kääntää selkä Jumalalle, niin pitäisikö hänelle myös myöntää lupa kieltää toisia osoittamasta julkisesti kiitollisuuttaan Hänelle, jonka suojassa pienoinen Suomi on päässyt näin pitkälle, missä nyt olemme? Monessa mielessä vapaa Suomi on muuntunut suhteelliseksi käsitteeksi.

Helsingin Sanomat julkaisi juuri puhuttelevan tutkielman asutun Suomen muutoksista. Tulos on hätkähdyttävä. Vuoden 1990 jälkeen ovat tulet sammuneet yli tuhannesta kylästä. Esimerkkikuntina mainittiin mm. Rautavaara ja Posio. Edellisessä on asukasmäärä vähentynyt 40% ja jälkimmäisessä väestön keski-ikä noussut 16:lla vuodella. Talousviisaat taputtavat näiden lukujen edessä käsiään. Heidän mielestään juuri tällä tiellä maan kukoistus kasvaa – ja tietysti sijoituspiirien omaisuus karttuu. Myöskin säästöt vaativat ihmisten pakkaamista yhä tiiviimmin toistensa kylkiin. Näin meille opetetaan.

Mutta onko tämä todellisen hyvinvoinnin ja lähimmäisten tarpeiden huomioon ottamisen ainoa vaihtoehto? Onko väen siirtäminen juuriltaan työn perässä edes viisasta? Joskus näin voi tietysti olla, mutta mikä muu kuin ns. voiton maksimoiminen estäisi toimimasta myös toisinpäin? Tästäkin on useita kirkkaasti loistavia esimerkkejä, mutta yleensä ne jätetään vähemmälle huomiolle.

Meille kaikille rakas Sininen ja Valkoinen ei vieläkään elä yksin leivästä. Nopeasti edennyt maallistuminen ja aineellisen hyvinvoinnin kahmiminen ovat tämän kiistatta osoittaneet. Jumalan siunauksen perustalle noussut – ja sillä edelleenkin pystyssä pysyvä – Suomi on ryhtynyt kitkemään tietoutta siunauksen merkityksestä jo varhaisnuorisolta. Suurempaa virhettä eivät vanhemmat ja yhteiskunta voi tulevaisuudelleen tehdä. Toki ihmiselle kuuluu vakaumuksensa suhteen valinnan mahdollisuus, mutta vaihtoehdoille on annettava yhdenvertainen arvostus. Tämän estävä tyrannia tulee selvästi esille mm. keskustelussa luomisen ja evoluution suhteesta ja siitä kouluissa annettavasta opetuksesta.

Tämä sadas blogini on hyvä päättää toisen suomalaisuutta siunaavan laulun säkeisiin, jotka erikoisesti nyt päättyvänä juhlavuotenamme ovat kaikuneet yli maamme ja kauemmaksikin. Jumalan siunaukseen vahvasti nojaava Lasse Heikkilä vastaa Suomalaisessa Messussaan itse esittämäänsä kysymykseen: Miksi Suomi olet levoton?

Vielä turva Jumalassa on….se on kallein aarre isänmaamme…Nouse salkoon toivo sydänten…Nouse salkoon risti Jeesuksen.