Näin kevään koittaessa ovat meteorologit lujilla. Heitä tentataan kaikilla mahdollisilla foorumeilla. Joko on lämpöaalto lopultakin kurottumassa meille asti, vai vieläkö on syytä varautua yöpakkasiin mustine jäineen? Ei käy ammattikuntaa kateeksi, kun heiltäkin on ryhdytty vaatimaan jonkinlaista tulosvastuuta. Ja kuitenkin on aina vain Yksi, joka säät ja ilmat säätää.

Luonnon ilmiöitä on ryhdytty yhä laajemmin käyttämään monien asioiden ja tapahtumien vertauskuvina. Jäiden lähteminen on tässä mielessä liittynyt kuvakieleen siinä kuin sen vastapoolit jäätyminen tai pakastuminen. Parhaillaan ihmiskunta lähes henkeään pidätellen odottaa, tapahtuisiko Korean niemimaalla todellista jäiden lähtöä vuosikymmenien syväjäädytyksen jälkeen. Jos niin kävisi, sitä voitaisiin pitää kenties tämän vuosituhannen suurimman jääpadon murtumisena – tähän asti. Vaikka Raamattu ei meille kovin ruusuisia kuvia maalaile viimeisten aikojen maailmanrauhasta, on meidän tehtävämme kuitenkin rukoilla sen puolesta ja esiintyä itse aktiivisina rauhantekijöinä. Niissä talkoissa on maapallon jokaiselle asukille tilaa.

Mutta tarkennetaanpa avaruudesta katselevaa kuvaa lähemmäksi. Tullaan itse kunkin lukijan omaan elämänpiiriin ja sitten vieläkin lähemmäksi: ihan oman sydämen tilaan asti. Millainen lämpötila siellä vallitsee? Huokuuko sieltä ympärillemme yhteyteen kutsuva lämpö? Vai onko sydämemme syystä tai toisesta routaantunut aina siihen pisteeseen, että säteilevä kylmyys luo läheisyyteemme luotaan työntävän vyöhykkeen? Sieltä sitten katselemme kylmin ja syyttävin sydämin, kun toiset näyttävät karttelevan seuraamme.

Kaikkein paras jäiden lähtö onkin koettavissa omassa sydämessä. Se saattaa liittyä pitkään pakastimessa jähmettyneeseen ihmissuhteen. Sen sulaminen lämpöiseksi ystävyydeksi merkitsee monta onnellista auringon nousua. Sama helpotus seuraa katkeruuden rosoisen jään murtumista. Raikasta ilmaa on kevyt hengittää ja kuin itsestään nousee pintaan halu levittää hyvää mieltä muillekin.

Mutta suurin lupaus lopuksi. Jos tuntuu siltä, että sisäinen talvi ei ota millään talttuakseen, on eräs tie, jonka päässä suven suloisuus löytyy taatusti. Se on rukouksen tie. Nöyrän rukouksen. Kysymys ei ole mistään sanallisen sulattamisen suorittamisesta, vaan oman itsensä tuomista Kristuksen eteen. Routineen ja jäineen. Se paleltava ja hyytävä kokonaisuus hytisevässä alastomuudessaan.

Jeesus puki tuon lupauksen seuraavasti: “Tulkaa minun luokseni, kaikki te, jotka teette raskasta työtä ja kannatte taakkoja, niin minä annan teille levon (Matteuksen evankeliumi 11:29)