Toista sataa vuotta sitten eläneestä rovastista kerrottiin, että hän oli sangen epäkäytännöllinen mies. Jos seinään – tai jonnekin muualle – oli lyötävä naula, hän käytti paistinpannua vasarana. Osumatarkkuus oli siten parempi.

Aina kuullessani mainintoja tämänkaltaisista miehistä tunnen suurta helpotusta, koska kädentaitojen suhteen kuulun heidän sukuunsa. Mutta armossaan on Jumala kuitenkin suonut joitakin pieniä eväitä meillekin. Tuo mainittu rovastikin omasi sellaiset puhelahjat, että sadat kääntyivät syntejään katuen seuraamaan Jeesusta, syntisten ylintä ystävää. Samalla saralla olen itsekin yrittänyt jotakin nyhertää, joskaan mainitun veroista satoa en ainakaan omin aistein ole päässyt havaitsemaan.

Nykyisin elämme spelialistien maailmassa. Yhä harvempi löytää tarkalleen koulutustaan vastaavaa työtä. Edessä siintää loputtomalta näyttävä kouluttautumisen ja käytännön pätevöittymisen tie. Ellei siihen ole valmis, urkenee ainoa varma ura kilometritehtaalla. Siellä kulkevaa uhkaavat monet kroonistuvat vaivat, kuten esimerkiksi katkeruuden ja kateuden myrkytykset.

Entä sitten, kun vastaan tulee stoppi sille vähäisellekin osaamiselle? Sairaus, yllättäen muuttuneet elämän olosuhteet – tai tilanne, jossa et voikaan enää käyttää osaamistasi tärkeimpiä arvojasi vahingoittamatta.

Jos malttaa ottaa Raamatun käsiinsä ja vähänkin huolellisemmin sitä tutkia huomaa kohta, että ongelma ei olekaan uusi. Jos ihminen tosissaan aikoo Jeesuksen todistajan tielle lähteä, ei pidä erehtyä luulemaan, että se tulee olemaan yhtä kulkuetta voitosta voittoon. Näemme lukuisia henkilöitä, joita oman mittapuumme mukaan tuleekin hattua nostaen kutsua Jumalan pyhiksi. Silti heitä viskellään koetuksesta toiseen. Tutuiksi käyvät vankilat, erämaat, pahoinpitelyt – jopa hengenmenetys. Kirjoituksiani lukeneet muistanevat, että meidänkin perhepiiriimme kuulunut Seija Järjenpää kohtasi marttyyrikuoleman ollessaan Kristuksen asialla auttamassa hädänalaisia naisia ja lapsia kutsumuksensa maassa Afganistanissa.

Vielä lukuisampi on se Jumalan lasten joukko, joka on saanut enemmän tai vähemmän vastahakoisesti toivottaa sairauksia tervetulleiksi elämäänsä. Vaikka Jumala rakastaa, Hän ei sittenkään paranna kaikkia ajallisista vaivoista. Vastoin menestysteologien suuriäänistä huutoa Hän ei ole edes luvannut sellaista. Toki se – ja kaikki muukin – on Jumalalle mahdollista. Tämän kertominen on osa Kristuksen evankeliumia, mutta meidän ei koskaan tulisi luvata tai väittää jotakin sellaista, mikä ei sitten toteudukaan. Sellaista osaamista tulisi karttaa viimeiseen asti, vaikka haluaisimmekin kertoa kaikille Jumalan rajattomista mahdollisuuksista. Ne ovat niin valtavia, että niiden paraskin suurenteleminen merkitsee itseasiassa niiden mitätöimistä. Sellaistakaan emme saisi osata.

Jospa saisi Elämän Antajalta ja sen Hallitsijalta sellaisen käytännöllisyyden lahjan kuin apostoli Paavali. Hän tosin osasi käsillään kyhätä telttoja, mutta pääasia oli tämä motto: Jumalan armosta olen se, mikä olen. (1.Kor.15:10)