Olen äärimmäisen vaisu television katsoja. Ja sen kerran kun sohvaperunaksi asettaudun en tipan vertaa kadu vaisuuttani. Kyllä sieltä epäilemättä ihan rakentavia ohjelmiakin löytää, mutta enempää arpomatta valitsen mieluummin kirjan. Tosin, kyllä niidenkin suhteen on syytä vuosi vuodelta olla tarkempana.

Mutta juutuinpahan kuitenkin – aluksi ihan seuran vuoksi – katsomaan “Vain elämää” -ohjelmaa. Muille tuskin tarvitsee lähteä tarkemmin avaamaan ohjelman formaattia. Ja myöntää täytyy: rotulaulajia ovat joka iikka. Musiikki elää vahvasti heidän suonissaan, ja kyky ilmaista sitä oman persoonan kautta on ihailtavaa.

Kiinnostukseni heräsi kuitenkin niihin kertomuksiin ja elämänkokemuksiin, joilla he ohjelmaa laulujen lomassa ryydittivät. Itsekin taiteellisella neulalla hieman rokotettuna en ihmetellyt rosoisiakaan kuvauksia. Artistit pitivät niitä oikeastaan välttämättöminä oppimestareina, joiden karttakeppien ohjauksella nykyisyyteen on päästy. Vaikka kipeitäkin asioita nostettiin esiin, tietty varovaisuus oli ilmeistä. Se on ymmärrettävää. Koko kansan julkkiksien elämää kun osataan revitellä ilmankin, että siihen tarjoaa itse sytykkeitä.

Nämä esiintyjät ovat kansan tuntojen tulkkeja, siitä ei ole epäilystäkään. Ei tarvitse olla edes mikään fani, kun heidän esimerkkinsä johtamina monet aivan kuin heittäytyvät näiden laulujen vietäviksi. Ei ihme, että karaoke lisää suosiotaan ilta illalta. On ilmiselvää, että musiikki avaa monenlaisia lukkoja ja murtaa patoja. Mutta mitä sen jälkeen?

Viime vuosina olen kuunnellut populaarimusiikin sanoituksia melko tarkalla korvalla. Tyylit ja tyylittömyys tulevat ja menevät. Uutta on löydyttävä, muuten ei kauppa käy. Kallistuvat festarit tarvitsevat yhä sankempia kuulijajoukkoja ja nämä puolestaan yhä tuntuvampia elämyksiä. Tuskin kukaan osaa edes aavistaa, milloin katto on vastassa.

Jotain muuttumatonta on silti seurannut idoleita vuosikymmenestä toiseen. Joskus enemmän joskus vähemmän käy selväksi, että he aina vain ajavat takaa sisäisiä haaveitaan. He elävät omasta kaipuustaan. Se todellinen oman sydämen laulu on sittenkin ollut hukassa. Tämä näyttäytyy vahvimmillaan esimerkiksi kirkkojen joulukonserteissa. Siellä bisnes yrittää saada otetta pyhyydestä, kun kansan viihdyttäjät yrittävät sovitella suuhunsa sydämellä laulettavia lauluja. En toki ole kieltämässä näiden suosikkilaulajien oikeutta antautua tämänkaltaisiin tulkintoihin. Mutta vastakohdat ovat usein riipaisevia. Hengelliset laulut kun tapaavat haastaa niin kuulijoita kuin esittäjiäkin elämää suurempiin ratkaisuihin. Sillä kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.

Kun elämästä puhutaan, ei sen yhteyteen istu “vain” -sana. Hienokin ohjelma menee alennusmyyntiin, jos elämän valtavaa lahjaa vähätellään. Kansan suosikkilaulajat ovat merkittäviä mielipidejohtajia. “Vain elämää” tuo mieleen “antaa vain mennä” -menttaliteetin ihanteen. Siihen ei ole kenelläkään varaa. Elämä ei todellakaan ole viihdettä, vaikka elämässä kyllä on tarkoitus viihtyä.