Kirjoitan nyt hyvin pieneltä paikalta.

Tunnen synnin vaikutukset jokapäiväisessä elämässäni. Tiedostan, että ne riippuvat olemuksessani sitkeästi kuin pistin Paavalin lihassa. Kukaties hänenkin kohdallaan oli kysymys jostakin vastaavasta tuntemuksesta. Että jaksaa elää – ja kokea elämisen ylipäätänsä mielekkäänä – täytyy synnin painostavalla voimalla olla voittajansa. Onneksi sellainen löytyy. Se – tai paremminkin Hän – on Jeesus Kristus. Synnin voittaja ja syntisen ystävä.

Yhteiskunta ja siis ns. yleinen mielipide on antanut selvän vastauksensa otsikon kysymykseen. Se on selkeästi sanoutunut irti synnistä siten, ettei sen mielestä mikään ole syntiä. Tietyssä mielessä se on uskonnollisia nuorallatanssijoita rehellisempi, koska se ei epäröi heittää Raamattuakin roskikseen aikansa eläneenä onnellisen elämän tuholaisena.

Nykyihminen haluaa piirtää itse oman elämänsä rajat. Kukaan ei saa sanoa, mikä on oikein tai väärin, sopivaa tai sopimatonta. Kaikki sellainen mittailu on vain arvioitsijan silmässä. Suhteellista.

Murheellisinta on, kun ihminen yrittää sovitella omat syntiset pyrkimyksensä muka Jumalan mielen mukaisiksi. Hengellisesti ajatellen kysymys on silloin kahdensuuntaisesta mielialahäiriöstä. Ihminen jää omien syntiensä riepoteltavaksi ja tukkii samalla tiensä ainoan todellisen auttajan luokse.

Espoon piispa Mikko Heikka kirjoittaa tänään (HS.vieraskynä). “…kirkko on perinteisesti liittynyt klassisen luonnonoikeuden perinteeseen, jossa avioliitto on miehen ja naisen välinen instituutio…Protestanttisissa kirkoissa voimistuu kuitenkin kaiken aikaa näkemys, joka tulkitsee avioliittoa modernin luonnonoikeuden viitekehyksessä…Myös luterilaista avioliittokäsitystä on arvioitu uudelleen. On ajateltu, että avioliitto ei oleellisesti rakennu sen varaan, mitä sukupuolta liiton osapuolet ovat. Sen sijaan avioliiton keskeisiä tunnusmerkkejä ovat rakkaus, sitoutuminen ja uskollisuus. Tämän mukaisesti myös samaa sukupuolta olevat parit mahtuvat luterilaisen avioliittokäsityksen puitteisiin.”

Edellä mainittua pohjustaakseen Heikka toteaa piispan arvovallalla: ” Samaa sukupuolta olevien vihkimisen puolesta on vahvoja teologisia perusteita.”

Mitä tällaiseen olisi sanottava?

Kysymys on paljon enemmästä kuin “avioliittokäsityksen päivittämisestä modernin luonnonoikeuden viitekehykseen”. Kysymys on Jumalan määrittelemän syntikäsityksen hylkäämisestä ja koko Raamatun arvovallan massiivisesta halventamisesta. Sillä tiellä kulkemisesta ei tule muuta loppua kuin iankaikkisessa kadotuksessa. Sitä emme pysty selittelemään pois.

Olen syntinen mies. On paljon rehellisempää sanoa näin kuin leikkiä jänistä piiloutumalla massaan ja yhtyä kuoroon: kaikkihan me olemme syntisiä. Osaan yhä nimetä tarkasti valitettavan runsaan nipun syntejäni. Ne eivät poistu elämäni historiasta sillä, että selittelen ne olemattomiin. Päinvastoin. Selittelemällä ja vähättelemällä syntejäni loukkaan syvästi Jumalaa ja halveksin Jeesuksen sovitustyötä. Jos haluan tarrautua Kristuksen minulle tarjoamaan armoon, on minun myös hyväksyttävä sellaisenaan Jumalan ilmoittama käsitys minun syntisyydestäni. Samoin siitä, mikä on syntiä ja mikä ei.

Kiitos Jumalalle, Kristus tuli kutsumaan syntisiä parannukseen! Minuakin. Siksi asettaudun ilman puolustuspuheita publikaanin viereen ja lausun yhdessä hänen kanssaan: “Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.” (Lk.18:13)