Viikko sitten eräs kolumnisti kertoi innostuneena kokemuksensa pääsiäiskirkosta. Hän aikoi osallistua nettijumalanpalvelukseen vastakin. Ratkaiseva pointti oli se, että “voi rauhassa syventyä kuulemaansa tarvitsematta ajatella, kelpaako uskovaisille”.

Tämä pysähdytti ajatukseni pitkäksi aikaa. Tajusin heti, että tuolle lausunnolle voi löytyä monta tulkintaa.

Ensinnäkin kelpaamattomuuden tunne on henkilökohtainen kokemus. Se voi perustua todelliseen havaintoon, mutta myös oman syyllisyyden ruokkimaan kuvitteluun. Tällöin on kiusaus projisoida paha olo toisten syyksi.

On melkeinpä väistämätöntä, että hengelliseen tilaisuuteen saapuva peilaa jossakin määrin itseään muihin läsnäolijoihin. Vaikka kirkkoon ei varsinaisesti tulla miellyttämään toisia, osoittaa heistä välittämättä jättäminen harkittua sydämen kovuutta.

Mutta sitten se kovin juttu. Entä jos me uskovaiset todella olemme antaneet tulijalle aihetta kokea, että hän ei ole tervetullut joukkoomme? Kas, siinä on itsetutkistelun paikka itse kullekin Jeesuksen seuraajalle.

Jeesus kutsuu edelleen luokseen kaikenlaisista paineista kärsiviä ihmisiä (Matt.11:28-30). Jos he kelpaavat Herralle, niin voi sitä ihmistä, joka silloin ryhtyy heidän eteensä puomeja asettelemaan. Jeesus on vuodattanut sovintoverensä koko maailman syntien edestä (1.Joh.2:2). Kun Hän kutsuu ihmisiä omistamaan anteeksiantamuksen armon, niin Hän kutsuu heitä Sanan kuuloon seurakuntaan. Omaan seurakuntaansa. Meidän keskellemme.

Ja lopuksi asia, jota emme saa väistää, vaikka houkutus olisi. Meidän tehtäväksemme on jätetty kertoa tulijoille evankeliumin kutsu kokonaisuudessaan. Se, että tie ainoan todellisen Jumalan yhteyteen avautuu vain kääntymyksen ja sitä seuraavan uudestisyntymisen kautta (Joh.3:3-7). Surullista kyllä, monille tämä ei käy. Se ei kuitenkaan saisi johtaa siihen, etteikö ihminen kelpaisi meidän ystävyyteemme.

Ehkäpä hän myöhemmin ymmärtää palvelleensa omaa mielikuvitusjumalaansa.