Vaikka mieli pursuaa aiheita, yksi ajaa nyt edelle muiden. En millään voi olla kirjoittamatta veteraaneista. Mitä harvemmaksi heidän määränsä käy, sitä suuremmalla kunnioituksella tahdon heitä muistella. Omat vanhempani olivat veteraaneja, ja vasta heidän jo harmaannuttuaan kypsyin käsittämään, mitä kaikkea he ovat puolestani tehneet.

Muistan kiusallisen hyvin ne vuosikymmenet, jolloin “veteraani” -sanaa uskalsi hädin tuskin mainita. Mutta onneksi tämän vuosituhannen alku on nostanut jälleen heidän arvostustaan. Ja vaikka iltahuuto on kohta kutsunut viimeisetkin luotamme, olemme saaneet velvollisuudeksemme säilyttää arvokasta perinnettä, jonka käyttöarvoa ei saa päästää rapistumaan.

Nykyisen pandemian aikana veteraanien ylle on laskettu suojakupu. Se näyttää kauniilta, jos yhteiskunta todella pystyy antamaan heille muutakin kuin porttikiellon tutuille kauppareissuille. Samoin kuin veteraanit – silloin joskus siellä jossakin – olivat valmiit antamaan henkensä rakkaimpiensa, kotiseudun ja isänmaan puolesta, tulee meidänkin nyt osoittaa kestävyyttä sodassa virusta vastaan. Sitä on osoittanut terveydenhoitohenkilöstö ja muut tartunnalle alttiiksi joutuvat ammattiryhmät. Noudattamalla annettuja rajoituksia me muut emme saata heitä turhaan vaaraan ja pidennä pandemian jatkumista.

“Kaveria ei jätetä”. Siinä eräs veteraaneja velvoittanut periaate, joka ei nuoremmiltakaan saisi koskaan unohtua. Se kaveruus sulki – ja sulkee – suojaansa koko Suomen, jonka puolesta oltiin valmiita jopa sotimaan. Siihen ei ajanut vain oikeus vaan myös velvollisuus.

Alikersantti Rokka opetti pelokkaampaa aseveljeään: “Sotimalla soat loppuu.” Se ei tarkoittanut sodan ihannoimista vaan sotaan joutumista. Historia osoittaa, että Suomen päätös oli oikea. Baltian maat valitsivat alistumisen tien vain joutuakseen petetyiksi.

Kuningas Salomo mietiskeli aikoinaan: “Jokaisella asialla on aikansa taivaan alla…aika on sodalla ja aika rauhalla” (Saarn.3:1-8). Jeesus puolestaan julisti rauhantekijät autuaiksi (Mt.5:9). Siinä on myös Jumalan lasten tuntomerkki. Rukoilla ja toimia rauhan eteen, ettei koskaan enää sotaa – mikäli meistä riippuu.