Huomaan kirjoittavani itseäni pussiin.
Kuka nimittäin määrittelee, mitä on kauneus? Onko se katsojan silmissä, niinkuin väitetään? Kapinoin ajatusta vastaan, ellei sitä avata tarkemmin. Ja taitaa olla niin, että se sittenkin jää meiltä ihmisiltä avaamatta.

Meille on kuitenkin annettu henkilökohtainen kyky havainnoida asioita. Kauneutta ja rumuutta ei voida pakkosyöttää kenellekään. Kukaan missi ei ole kaikkien mielestä kaunein.

Valitsin eiliset esimerkit mielestäni huolella. Pointti on siinä, että mitä pelkistetympi ja käsittelemättömämpi jokin olento tai asia on, sitä useamman kauneusvaatimukset tulevat täytetyiksi.
On kuitenkin yksi kauneustuomari, jonka ääni on lopulta ratkaiseva. Jumala, joka loi näkyväisen ja näkymättömän maailman, katseli tyytyväisenä kättensä töitä. Hänen silmissään kaikki näytti hyvältä – ja kauniilta. “Kaiken Hän on tehnyt kauniisti aikanaan, myös ikuisuuden Hän on pannut heidän sydämeensä (Saarn.3:11).”

Kun tuo ihmisen jumalkaipuu löytää täyttymyksensä, hänen silmänsä avautuvat aidolle kauneudelle. Samalla paljastuu, kuinka paljon ihmiskunta on onnistunut tärvelemään Jumalan luomaa kauneutta. Ei vain luonnossa, vaan myös ihmisessä itsessään. Jeesus suomi ankarin sanoin uskonnollisia ammattilaisia: “Voi teitä, te kirjanoppineet ja fariseukset, te tekopyhät! Te olette kuin valkoisiksi kalkitut haudat. Ulkoapäin ne näyttävät kauniilta, mutta sisältä ne ovat täynnä kuolleiden luita ja kaikkea saastaa. Samoin tekin näytätte ihmisten silmissä ulkoapäin hurskailta mutta sisältä olette täynnä tekopyhyyttä ja laittomuutta” (Matt.23:27,28).

Jumalan kauneuden silmää ei nykyisinkään harhauteta mahtavilla katedraaleilla ja näyttävillä menoilla. Jeesus on edelleen liikkeellä etsimässä sitä, mikä kadonnut on. Eikä mikään ole Hänen silmissään kauniimpaa, kuin että onneton syntisraukka avaa sydämensä ja kutsuu Hänet omaksi Herrakseen ja Vapahtajakseen.