Tämän pyhäinen koronakirkko tuotiin kotiimme Lahdesta. Olin valmiiksi herkällä mielellä, sillä olenhan asustellut Lahden kupeessa neljännesvuosisadan. Kolme kuukautta sitten olin saattelemassa hyvää ystävääni samaisessa Ristinkirkossa.

Tasokas musiikki on ominaista Lahden seurakunnille. Tänään Petri Laaksosen kanssa lauloivat mahtavat lasten- ja nuortenkuorot. Laulu laululta kosketus rinnassani syveni. Lähikuvat lasten ja nuorten innostuneista kasvoista saivat sydämeni sykkimään muistoja – ja tätä päivää.

Sitten tulivat kyyneleet. Ensimmäiset kuivuivat helposti kämmenselkään. Kokemuksesta kuitenkin ymmärsin, että nyt oli aika avata padot. Pudotin pisarat onnelliselle lapsuudelle…ensimmäisille uskonaskeleille…kaikelle kokemalleni Jumalan armolle, jota olen myös käyttänyt väärin. Mutta surun ja tuskan kahlittuja purojakin pääsi vapaaksi. Kaikki muistot eivät olleet kauniita. Huoli lapsista ja heidän perheistään. Rukoukset monien kärsivien ystävien puolesta. Ja kiitoksen kyyneleet siitä, että tähän asti on Herra sittenkin auttanut.

Jotkut ovat sitä mieltä, että kypsään ja voitolliseen kristillisyyteen eivät kyyneleet kuulu. Kaikin mokomin voit pitää kantasi. Mutta säälin kuivien silmien elämää. Olen itse vuosikymmenien aikana saanut huomata, kuinka helposti sydämeeni keräytyy välinpitämättömyyden patinaa ja turhuuden sakkaa. Eikä aikaakaan, kun Herran ääni häipyy niiden alle. Sydän kovettuu ja synnin ruoste pääsee tekemään tuhojaan.

Silloin ei auta hymy – ei käsien nostelu tai ylistyslaulut. Ainoa lääke on särkyä Mestarin käsiin. Taivaallisen savenvalajan hellissä käsissä pehmitetään paakut. Mikä armo saada turvallisesti palata koko pituuteensa, pieneksi ihmiseksi, mutta juuri sellaisena ikiaikojen Jumalan rakkauden kohteeksi.

Herra! Annathan tällaisia hetkiä, etten kovettuisi.