“Kerro se Hälle, kerro se Hälle. Vain Jeesus auttaa sua voi. Voiman Hän antaa, päivittäin Hän kantaa. Vain Jeesus auttaa sua voi.” (Hengellinen laulukirja 234)

Kuinka suuri pitää hädän olla, että vain Jeesus voi auttaa? Tai kääntäen: kuinka pienellä asialla kehtaa Herraa vaivata? Molemmat kysymykset vievät meidät rukouksen pariin. Jokaisella on oma persoonallinen rukousmaailmansa, vaikka se sitten olisi aivan tyhjä.

Itse olen saanut kulkea Jeesuksen seurassa lähes 45 vuotta. Taipaleen alkuvuosina oli suunnitelma virittää rukouselämä sellaiseen paloon, että pois tieltä pirut ja pienemmät männynkävyt. Eikä tulos ainakaan äänestä ja näyttävistä maneereista jäänyt kiinni. Olin varma siitä, että se hengellinen työ, mihin osallistuin, oli täysin riippuvainen minun rukouksistani.

Vuodet ovat vaihtuneet vuosikymmeniksi. Meno on miehellä rauhoittunut. Matkan varrella on sellainen ajatus hiipinyt mieleen, että Jumala taitaa aivan hyvin pärjätä ilman rukouksiani. Sen sijaan itse huomaan tulleeni entistä riippuvaisemmaksi rukouksesta. En omasta rukouksestani, vaan rukouksia kuulevasta Jumalasta. Rukousyhteyden kautta Hän hoitaa joskus hyvinkin kolhiintunutta sieluani. Kun olen antanut Hänelle enemmän suunvuoroa, Hän on Isän lempeydellä taivutellut mieltäni noudattamaan paremmin Hänen tahtoaan.

Ennen tätä koronavankilaa puhuin usein rukoilemisesta. En siis siksi, että kokisin olevan hyvä rukoilija tai jotenkin pätevä opettamaan aiheesta. Puhuin – ja puhun vastakin – siitä yhteisestä ikävästä Jumalan puoleen, mitä jokainen ihminen kantaa sisimmässään. Yhteistä on myös pelko tai häpeä omien rukousten köyhyydestä.

“Herra, opeta meitä rukoilemaan(Luuk.11:1).” Tämä oli ensimmäisten opetuslasten pyyntö. Se on myös minun sydämeni kaipaus. Kerron siitä jatkuvasti Hänelle – ja miksen muillekin.